Gabrielle, joka kaiken aikaa oli seisonut vuoteen vierellä, kovasti liikutettuna katsellen tuota yksinkertaista, vaatimatointa kohtausta, kiinnitti kysyvän katseen Robertiin. Hän näki että Robert kärsi, ja kuvitteli mielessään hänen haluavan niin pian kuin mahdollista päästä sieltä. Mutta Robert ei osoittanut hituistakaan kärsimättömyyttä; hänen kalpeilla kasvoillaan oli ystävällinen, melkein iloinen ilme, vaikka hän, huolimatta siitä, että kaikin voimin koki hillitä itseään, ei voinutkaan estää hänen huuliltaan hermostuneita värähdyksiä, jotka silloin tällöin ilmaisivat hänen kipujaan, mitkä yltymistään yltyivät yhä ankarammiksi.
"Kiitoksia, tulemme kyllä", vastasi hän ja meni kamariin, "vaimoni pitää paljon kahvista, kuten kaikki naishenkilöt."
"He ovat niin iloisia, kun saavat tarjota, ettei minulla ole sydäntä kieltää", sanoi hän hiljaa, istuutuessaan sohvaan ja pyyhki nenäliinallaan kasvojansa.
"Mutta sinä kärsit, Robert", vastasi Gabrielle yhä enemmän liikutettuna, "näenhän minä sen, vaikka koetatkin salata sitä … voi, ystäväni, lähtekäämme nyt vaan … sinun täytyy päästä rauhaan … en voi sietää sitä, että sinä kärsit sellaisia kipuja…"
"Rauhoitu rakkahani", vastasi Robert ja ojensi Gabriellelle toisen kätensä, ja toisella yhä vaan hermostuneesti pyyhiskeli otsaansa, "totta on, että minun on kovin paha olla, sen tunnustan. Mutta en voi sinulle selittää sitä ihmeellistä, vahvistavaa voimaa joka pitää minua pystyssä. Tuntuu siltä, kuin voisin kestää toista vertaa vaikeampia kipuja kuin nämä, menehtymättä kärsimyksiin."
"Sinä olet liiaksi kiihtynyt", virkkoi Gabrielle epäillen."
"Ei, Gabrielle, kiihtynyt en ole. Olen niin levollinen, niin selvässä tajunnassa, kuin ihminen ikänä olla voi. Mutta tunnen, että minua tukee Kristus, kärsivä Kristus. Kaikki on minulle mahdollista hänen kauttaan joka minua vahvistaa."
Samassa tuli Sten Larsson naapurin vaimon seuraamana, tuoden kahvipannun, sokerin ja kerman, ja kupit kaadettiin kukkurapäisiksi. Vaikka Gabriellesta juominen ei tahtonut ollenkaan käydä, niin hän Robertin vuoksi voitti vastahakoisuutensa, ja joi niin innokkaasti, että Sten Larssonin ystävälliset silmät säihkyivät ilosta.
Kuin kahvit oli juotu ja kiitokset sanottu, kävi Robert keittiössä vielä kerran katsomassa sairasta, vaan kun tämä yhä vaan nukkui rauhassa, sanoivat he hyvästit ja lähtivät kävelemään rantaan, seurassaan Larsson, jonka piti soutaa heidät järven yli.
Oli hiljainen syysilta, ja ilmassa vallitsi hyväilevä, hiukan kostea lauhkeus. Aurinko oli vast'ikään laskenut ja jättänyt kirkkaan, kellertävän loisteen, joka, leviten meren yli, punersi sen pintaa kiiltävillä väreilyillä. Sen valon loisteessa lenteli edes takaisin merilintuja, jotka kimaltelevaa pohjaa vasten näyttivät pieniltä, rauhattomina liiteleviltä hyönteisiltä. Silloin tällöin puhalsi iltatuulen henkäys ja sai silkoisen merenpinnan hiljakseen väräjämään. Hiilihaudoista ja sahasta nouseva savu sekautui iltaruskon punertavaan loisteeseen ja näytti verhoavan rannan paksuun kultapilveen. Toiselle puolen merelle päin muuttui taivas ja vesi tummaksi, harmaansiniseksi hunnuksi, joka verhosi lautatarhan ja himmensi lautaläjien keltaisen värin. Ja etäällä ulapalla, missä taivas yhtyi mereen, kimalteli hiljaa majakan kirkas tuli, kuin suuri tähti illan vaaleassa hämärässä.