Venematkan alussa puheli Robert hiukan soutajansa keralla, veneen tyyneesti ja tasaisesti kulkiessa eteenpäin, mutta vähitellen sekä hän että Gabrielle vaipuivat äänettöminä katselemaan illan ihanuutta. Airojen loiske oli ainoa liike, joka häiritsi illan hiljaisuutta, mutta rannoilta kuului silloin tällöin erilaisia ääniä, jotka esiintyivät erinomainen selvinä, kun kaikki muu vaikeni: kaukaa kaikuvan laulun sävel, höyrypillin vihellys, tai jonkun merilinnun kimakka kirkuna etäältä saaristosta…
Alkoipa tulla pimeä, kun he saapuivat rantaan ja Larssonin lausuttua moninkertaiset kiitokset erkanivat hänestä ja alkoivat kävellä kotiin. Päivän laskun komea väriloiste oli vaalennut, taivaan läntinenkin ranta muuttui harmaaksi ja majakan tuli alkoi loistaa yhä kirkkaammin.
Robert seisahtui useamman kerran katsomaan ympärilleen.
"Luonnossa on jotain, mikä tänä iltana vaikuttaa minuun harvinaisen valtavasti", lausui hän hiljaa, kiinnittäen pitkän, haaveilevan katseen merelle päin: "Minulla on vaikea irtaantua siitä, tuntuu aivan siltä, kuin sillä olisi jotain minulle sanottavaa, jotain jota minun täytyy kuunnella… Tämä rauha … tämä tyyneys, joka levenemistään levenee … tähdet, jotka tuikkivat kuni säkenet ijäisyydestä, kaikki tuo muistuttaa suurta, syvää hiljaisuutta … ijäistä lepoa! Meri on niin kaunis, niin äärettömän suurena ja majesteetillisena se lepää edessämme… En muista koskaan nähneeni sitä samallaisena kuin tänä iltana … mielestäni en voisi koskaan nauttia kyllältäni tämän yön ihanuudesta … tule, kävelkäämme hetkinen rantaa pitkin, minusta tuntuu niin äärettömän helpolta … tämä hiljaisuus on lievitystä, tuntuu siltä kuin kivut poistuisivat ja voiman tunne heräisi minussa … minusta tuntuu siltä, kuin tahtoisin sinun kerallasi lähteä kauvas … kauvas pois … tuonne korkeille vuorille, joiden polkuja kesällä kuljeksin ja jossa kuu nyt paistaa hiljaisiin, uinuviin tunturijärviin…"
Gabrielle katsahti Robertia tutkivin silmin; hänen esiintymistapansa ja ilmeensä sai hänet pelkäämään. Mutta hän ei tahtonut vastustaa hänen toivomuksiaan, vaan lähti mukana rantaan, jossa kuleksivat edes takaisin, kunnes syys-ilman kylmyys pakoitti heidät lähtemään kotiin.
Gabriellen rukouksista huolimatta ei Robert vieläkään tahtonut mennä levolle. Tunti kului toisensa perästä, ja yhäti hän istui Gabriellen keralla akkunan ääressä, keskusteluun vaipuneena.
Näytti siltä, kuin hänen henkinen elämänsä olisi palanut sellaisella voimalla, että hänen kasvojensa piirteet, jotka tähtien tuikkeessa näyttivät melkein läpikuultavilta, yhtämittaa ikäänkuin leimahtivat liekille sisäisen tulen valaisemina. Hän puhui melkein taukoamatta, ajatukset juoksivat virtanaan, ihmeellisen sattuvia kuvauksia tuli hänen huulilleen, koko hänen esiintymiselleen ja olemukselleen omituinen, välitöin sydämellisyys tulvi nyt voimalla sellaisella, jonka virta saa juuri mereen syöksymisensä edellä. Tällä hetkellä hän ajatteli muitakin kuin hengellisiä asioita; hän teki Gabriellelle selkoa muustakin kuin mielipiteistään elämän suurimpien ja syvällisimpien kysymysten suhteen, joita hän innostuksesta hehkuen selitteli. Koko hänen kuluneen elämänsä mieliharrastukset — yhteiskunnalliset kysymykset, runous, taide, soitanto — kaikki näkyi nyt heräävän ja pakoittavan vielä viimeisen kerran ponnistamaan runsaita ajatusvoimia, jotka käyttämättä olivat hänen sielunsa sisimmässä.
Gabrielle istui hänen jalkainsa juuressa rahilla, henkeään pidättäen kuunnellen, ja hänen sydämmensä sykki mitä valtavimmasta mielen liikutuksesta. Voimatta sen tarkemmin tehdä selkoa, käsitti hän, että hän tällä hetkellä olisi viimeisen kerran näkemässä pian sammuvan liekin leimahtamisesta, että tuo tulinen kaunopuhuja, hengellis-totuuksien runollinen tulkitsija, nyt tähtien tuikkeessa, yön hiljaisuudessa lauloi kuolinvirttään… Hän ei voinut itkeä; katseensa oli lumoutunut Robertin silmiin, ja tämän kiihtynyt mieli-ala tarttui häneen ja veti hänet mukaansa, mutta hänen kurkkunsa oli kuin kuristettu ja rintaansa ahdisti tukahuttava jäähyväis-tuska.
Aamu-yö oli jo käsissä; tähtien säkenöivä tuike alkoi himmetä, heikko valojuova taivaan rannalla ilmaisi aamun koitteen lähestyvän.
Robert oli äkkiä vaijennut ja väsyneenä ummistanut silmänsä ja nojannut päänsä taaksepäin. Ihmeellinen hohde hänen kasvoiltaan sammui ja sen sijaan esiintyi hänen piirteissään sairauden ja kuoleman leima.