"Nyt lähden levolle", sanoi hän hiljaa ja nousi seisaalleen, "minua väsyttää, ja luulen voivani nukkua…"
"Silmänräpäys vaan", kuiskasi Gabrielle, ja hänet valtasi vastustamatoin halu puhua suunsa puhtaaksi, "Robert, minä en ole sanonut paljon … tiedäthän … luontoni on umpinainen, mutta … mutta miltä välistä tuntuneekin, niin en voi sanoa … katumus … kaipuu … tämä kauhea talvi… Robert, voitko … minun täytyy kerran rukoilla sinua … anna minulle anteeksi kaikki vikani, anna anteeksi, että olen ollut niin huono vaimo … unohda, jos suinkin voit … tämä talvi, joka kenties on syynä sairauteesi … suo anteeksi…"
Hän ei kyennyt jatkamaan, hänen äänensä vapisi ja hän kätki kasvot käsiinsä.
Robert sulki hänet syliinsä ja hellästi hymyilemällä sai hänet katsomaan ylös päin.
"Rakastettu Gabrielleni", kuiskasi hän, "minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, vaan jos niin luulet, jos sinusta tuntuu siltä, niin sangen mielelläni tahdon sanoa antavani anteeksi ja unhoittavani kaikki. Äläkä kuvittele mielessäsi, että ero sinusta on syynä sairauteeni. Saattaahan olla niin, että se pahensi sitä, mutta vaikkapa olisikin sillä lailla, niin on sen sijaan sanomatoin ilo sinun jälleen täällä olostasi ja siitä että taas saan puhella kerallasi kuten nyt, ja se ilo, jota tunsin voidessani vaimoni keralla olla kärsivän lähimmäisen sairasvuoteen luona ja tuntea ajatuksemme yhtyvän rukouksessa ja rakkaudessa — se ilo on tuottanut minulle jälleen vuosikausiksi terveyttä ja voimia. Hyvää yötä nyt, rakkahani, menkäämme nyt levolle … yö on jo pian lopussa … ja minä tunnen itseni väsyneeksi."
Hän suuteli Gabriellea ja lausui toistamiseen rakkautta hehkuvan selityksensä siitä, miten onnellinen oli, ja meni sitten levolle.
Robertin arvelu hyvin nukkumisesta kävikin toteen: hän nukkui rauhassa monta tuntia, ja herätessään hän tunsi yhä samaa elinvoimaa, kuin edellisenä iltana.
Mutta iltapäivällä yltyivät taas kivut ankarammiksi kuin koskaan ennen, ja kun hän illemmalla nousi nojatuolistaan lähteäkseen verannalta, jossa oli istunut tunnin, pari, tapasi hänet uusi pyörtymiskohtaus, tällä kertaa vaikeampi ja pitkällisempi kuin sen edellinen, ja sitä seurasi aika ajoin uudistuva osittainen halvaus. Näytti siltä kuin olisi hänen henkeensä vuotanut uutta voimaa, ja kuin olisi saanut kyvyn olemaan iloisena ja elämään kärsimyksen ja kuoleman varjojen keskellä… Näinä päivinä hän keskusteli paljon, ei ainoastaan Gabriellen ja pastori Strandin, vaan myöskin kirjanpitäjä Sidvallin keralla, jolle hän anteeksi anoen myönsi kantaneensa katkeraa vihaa häntä ja hänen ystäviään kohtaan, eikä kukaan heistä voinut unhoittaa, miten hän jo kypsynein voimin selitteli heille Jumalan peitettyjä salaisuuksia, jotka vielä hiukan aikaisemmin olivat olleet hänelle itselleen oudot, vaan jotka tuntuivat tulevan hänen sielunsa silmille yhä selvemmiksi ja ihanammiksi, sitä mukaa kuin kuolon pimeys läheni.
"Veli", sanoi hän eräänä iltana pastori Strandille. "toivon, että joku tahtoisi kirjoittaa elämäkertani ja epäilemättä paljastaa koko henkisen elämäni, jotta ihmiset siitä oppisivat tuntemaan eroituksen väärän ja totisen, kuolleen ja elävän uskon välillä. Moni ihminen pysytteleikse kiinni kuolleessa uskossa minun laillani, edes huomaamattaan sitä. Kukapa niistä kalkeista, jotka tungeskelivat kirkkoihin, joissa minä puhuin, jotka vesissäsilmin kuuntelivat saarnojani, jotka keräytyivät hartauskokouksiimme, kukapa niistä tuli ajatelleeksi sitä, että minä oikeastaan vaan olinkin häpäisijä — sillä häpäisijä on jokainen, joka saarnaa Kristuksesta ymmärtämättä pelastuksen salaisuutta. Kuollut usko on kauhistavaa, petollista. Rakastan Kristusta, vaikken häntä omista. Sellainen on kaunotaidetta, vaan ei Kristinuskoa. Uskonnon ihanuus viettelee minua, se viehättää minua, ja vetää minut mukaansa suloisilla tunnelmillaan, kunnes vihdoin herään ja tunnen mädäntyneen hajun, joka lähtee sisässäni olevasta ruumiista. Ja hyvä on että herään, enkä ainiaaksi jää valheeseeni nukkumaan… Nyt nyt tunnen eroituksen Kristuksen rakastamisen ja omistamisen välillä, Kristinuskon oppina käsittämisen ja voimana omistamisen välillä… Mutta nyt on liian myöhä … minä kuolen … eikä kukaan saa kuulla todistuksiani…"
Hiukan aikaa vaiti oltuaan hän jatkoi: