"Vielä eräs seikka, niin kauvan kuin olen täydessä tajunnassani. Ota paperia ja kirjoita, mitä sanelen. Sitten saat antaa sen kiertää ympäri sekä tässä seurakunnassa, että myös Tukholmassa … mieluimmin tahtoisin, että se luettaisiin julkisesti…"
Pastori Strand nyökäytti myönnytykseksi päätään ja otti esiin muistikirjan; Robert alkoi selvällä äänellä, ottamatta sanaakaan takaisin, lausua:
"Teidän kaikkien, jotka pian loppuun kuluneen elämäni ajalla olette julistaneet Jumalan sanaa, pyydän antamaan anteeksi sen, että minä, uskotoin, Kristukselle vieras, puhuin teidän kanssanne pelastuksen salaisuudesta, vaikken sitä ymmärtänyt. Antakaa Kristuksen tähden minulle anteeksi tämä häväistys! Ja te, veljeni kirkon palvelijain keskuudessa, jos teidän seassanne on joku, joka on syyllinen samaan syntiin kuin minä, niin kavahtakoon hän itseänsä — kuolon ovelta kehoitan häntä lakkaamaan saarnaamasta ja julistamasta elämän sanaa, kun hänellä itsellään ei ole elämää! Jos hän on totuutta harrastava ja kunniallinen, on hän ennemmin tai myöhemmin heräävä valheesta ja minun laillani joutuva epäilykseen. Ja siitä, etten tällä hetkellä itsemurhaajana makaa haudassani, on minun kiittäminen ainoastaan Jumalan ääretöintä armoa, josta tällä tunnustuksella tahdon todistaa."
Hänen voimansa alkoivat huomattavasti vähetä. Kädet ja jalat rampeutuivat aika ajoin, ja ankarat kivut päässä saattoivat hänen vaipumaan tajuttomaan tilaan, jonka johdosta ympärillä olevat luulivat jo taistelun loppuneen. Vaan sitten virisi taas elon liekki, kivut jättivät hänet hetkeksi rauhaan, ja hänen ajatuksensa saivat taas entisen selkeytensä ja voimansa.
Mutta hänen ulkomuotonsa oli viime aikana niin muuttunut, ettei kukaan olisi voinut, seuraamatta sairauden kasvavaa hävitystyötä, tuntea häntä. Etenkin hänen nukkuessaan teki tuo muutos valtavan vaikutuksen. Ja kun Gabrielle, joka lakkaamatta valvoi hänen vuoteensa vieressä, istui katsellen noita nääntyneitä kasvoja, näyttäytyi väliin hänen mielikuvitukselleen kauhistuttavana vastakohtana toinen näky: sen nuoren miehen kuva, jonka hän yhdeksän vuotta sitten eräänä aamuna kohtasi lehtokujassa Säboholmassa. Hän näki hänen istuvan penkillä, hän näki kauniit jaloa henkeä kuvastavat kasvot, tummat silmät ja hiukan suruisen suun, joka väliin hymyili niin ystävällisesti, niin veitikkamaisesti, vaan väliin taas näytti niin kauhean ankaralta ja totiselta… Hän kuuli äänen monet eri väreet … näki hänen nuorekkaan, sulavan vartalonsa, joka uhkui terveyttä ja voimaa… Ja hänen ympärillään oli kesä täydessä kukoistuksessaan, kesä, joka näytti lupaavan niin paljon onnea … joka kuiskaten kertoi niin kauniin tarun lemmestä ja ilosta…
Hänen rintaansa alkoi ahdistaa ja hänen täytyi pitää kättään suunsa edessä tukahuttaakseen esiin pyrkiviä nyyhkytyksiä. Kuinka julmasti olikaan elämä pettänyt heitä kumpaakin. Kuinka aurinko, kesä ja lempi olivatkaan valehdelleet! Oliko tuo nyt todellakin hän, tuo luuranko, jolla oli kuopalle painuneet silmät, ja jonka kasvoihin äärettömät kivut olivat ainiaaksi painaneet kärsimyksen leiman? Hänen rinnassaan kuohahti karvas mieli, joka pusersi hänen silmistään kuumia kyyneleitä. Miksi … mistä syystä näin kauheita kärsimyksiä?…
Näytti siltä kuin Robert olisi lukenut hänen ajatuksistaan, sillä hän avasi samassa silmänsä ja katsoi häntä surumielisesti hymyillen.
"Minun laillani kuritetuksi ja murretuksi tuleminen saattaa tuntua kovalta", sanoi hän kuiskaamalla. "Saattaa tuntua ihmeelliseltä, että täytyy kärsiä niin paljon voidakseen kokonaan antaa sydämmensä Jumalalle, kokonaan kääntyä Kristuksen puoleen… Mutta minä olin kova, kaulani oli kuin rautakanki, otsani kuni kupari… Sitäpaitsi onhan pelastus niin suuri ja tärkeä, ainoa tärkeä seikka elämässä, niin ettei mikään maksu siitä ole liian kallis. Ja kun kerran ijäisyys on tulossa, niin silloinhan emme välitä hetkisen kestäneistä tuskista! Nyt olen selvillä siitä. Samaten tuntunee kauhistavalta niistä, jotka eivät ole luopuneet itsestänsä, silloin kun he tuona suurena päivänä menevät kammioonsa, ja taivaan autuuden säde välähtää heidän silmäinsä ohi, ja he ymmärtävät täydellisesti mitä he panivat alttiiksi aikansa petollisille huvituksille. Oi, jos voisin varoittaa kaikkia, jotka vielä ovat kahden vaiheella, taistelemassa … jos voisin sanoa heille, miten arvottomilta kaikki maalliset surut ja ilot näyttävät kuolinhetkenä… Luulempa ettei monenkaan elämä ole ollut niin yhtämittaista ruumiin ja sielun kärsimystä kuin minun, ja kuitenkin voin nyt kuolema silmäini edessä vakuuttaa, että on vallan yhdentekevää minulle jos olisin ollut, kuten ihmiset sanovat, onnellinen taikka onnetoin … etten pidä sen aikaisia kärsimyksiä minään … en yhtään minään…"
Nuo ajatukset olivat viimeisiä, mitä hän lausui; sittemmin virkkoi hän vaan joitakuita yksityisiä sanoja. Enimmäkseen hän virui äänetöinä, silmät ummessa; väliin hän vaikeroi hiljaa ja rukoili kerran toisensa jälkeen: "Jumalani … isäni…" Kun kuolema lähestyi ja kivut tulivat ankarammiksi, nostettiin hänet istumaan vuoteelleen, ja siinä asennossa oli hän tuntikausia päänalaisten varassa, nojaten päätään Gabriellen rintaan. Väliin hänen ruumiinsa hätkähti, ja hän liikahutti kättään, väliin hän taas kuiskasi tuskin kuuluvasti: "Jesus … Vapahtajani…" Tohtori Sandin, joka pastori Strandin keralla seisoi hänen vuoteensa vieressä, tahtoi kerran koettaa saada hänet asettumaan pitkälleen, vaan silloin sanoi hän selvällä äänellä, josta voi päättää, että hän vielä oli täydessä tajussaan ja vielä täydelleen tunsi ruumiilliset kipunsa: "ei … ei … älkää koskeko minuun … en voi kestää … kaikki on pian ohitse…"
Yht'äkkiä hän oikaisi ruumiinsa suoraksi ja avasi silmänsä.