"Kristus … elämä … valkeus…" huudahti hän selvällä äänellä.
Sitten huoahti hän raskaasti, hänen rinnastaan kuului korahdus, puistallus kävi läpi ruumiin ja pää vaipui taaksepäin.
Kuin ilta-auringon säde välähtää myrskyiseen mereen ja aaltojen mustia hyrskyjä valaisten, todistaa olevan olemassa äärettömiä aloja, joissa vallitsee aurinko ja valo, niin laskeusi hänenkin taistelujen ja epäilysten näännyttämille kasvoilleen syvä rauha, josta kuvastui ijäisen elämän koitto.
* * * * *
Hänen maahanpanijaisensa olivat seuraavana sunnuntaina Ryforsin kappelissa, ja hautaamisen toimitti sekä vainaajan että Gabriellen toivomuksen mukaan pastori Strand. Todisteena siitä, miten yleiseen pidetty hän oli ollut, huolimatta siitä että hänen omasta mielestään hänen työnsä Jumalan palvelijana oli mennyt kokonaan väärälle tolalle, ja siitä, etteivät ne rakkauden siemenet, joita hän oli kylvänyt veljiensä sydämmiin, jäisi hedelmöimättä, oli se osanotto, jota hänen kuolemansa herätti sekä Ryforsissa että laajalla sen ympäristössä, se suru, joka kuvastui kaikkien kasvoissa, ne suuret joukot työkansaa, jotka eri haaroilta vaelsivat osoittamaan viimeistä kiitollisuuden työtä sille, jonka sydän oli niin lämpimästi heille sykkinyt, ja vihdoin eri puolueet — heränneet, waldenströmiläiset, baptistit j.n.e. — jotka, huolimatta erilaisista mielipiteistään, keräytyivät hänen hautansa ympärille.
Kun pastori Strand oli toimittanut säädetyt hautaustehtävät, puhui hän monen sydämmelle käyvin sanoin vainajasta ja hänen elämänsä tehtävästä. Hän huomautti siinä erittäinkin sydämmellisestä myötätuntoisuudesta kaikkia kärsiviä kohtaan, lämpimästä, aina uskollisesta rakkaudesta niitä kohtaan, jotka saivat hikoilla ja nähdä vaivaa, hän huomautti, miten juuri se oli ollut pastori Wallnerin työn ja toiminnan ydin.
"Hänellä oli vikansa, kuten meillä kaikilla" — sanoi puhuja lopuksi — "voitaisiinhan esimerkiksi moittia häntä siitä, että hän liian kiihkeästi harrastaessaan oikeutta, väliin joutui harhateille, joilta hän ainoastaan Jumalan armon kautta tuli pelastetuksi. Mutta se seikka saa jäädä hänen ja hänen Vapahtajansa välille, jonka sovittamissalaisuuden koko syvyyden hän käsitti ennen kuolemaansa. Yhden seikan tiedän, ja se on: kenenkään sydän ei ole koskaan sykkinyt lämpimämmin veljilleen kuin hänen sykki. Tahtoisin sanoa, että se sykki tuskallisen lämpimästi, sillä liian raju osanottonsa tuli usein sairalloiseksi ja kuihdutti häntä itseään. Ettekä koskaan ole saava, työkansa, muistakaa että olen sanonut sen teille, ette koskaan ole saava paimenta, joka olisi teille sitä, mitä Robert Wallner on ollut: joka ei koskaan arastellut vaivoja eikä uhrauksia, joka ei yhtään välittänyt omista eduistaan, vaan aina oli valmis panemaan itsensä, koko henkilönsä sieluineen ruumiineen alttiiksi seurakuntansa parhaaksi."
Toimituksen lopuksi hän luki Robertin vähää ennen kuolemaansa saneleman tunnustuskirjoituksen, ja näitä vainajan viimeisiä terveisiä kuunnellessa valtasi syvä liikutus sekä lukijan, että koko kuuntelijakunnan.
Sitten vietiin ruumisarkku kirkkomaalle ja kätkettiin hautaan, jonka
Robert itse oli valinnut viimeiseksi lepokammiokseen.