Nuoren tytön ulkomuoto soveltui silmiin pistävällä tavulla ympäristöön, hentoon vihannuuteen, surulliseen, kaihoavaan kevättunnelmaan. Hoikassa, notkeassa vartalossa, kauniissa, jotenkin kalpeissa kasvoissa oli jotakin keväistä, kehittymätöntä. Mutta hänen huulillaan oli ynseä piirre ja harmaissa silmissä oli tylsä, väsynyt katse, joka häiritsi sopusointua hänen olennossaan.
Hän seisoi nojautuneena balkongin käsipuuta vastaan ja katseli ympärilleen nuoren miehen innokkaasti puhuessa. Pilkallinen hymy hänen huulillaan tuli yhä katkerammaksi ja kun hän vihdoin loi halveksivan katseen kumppaniinsa, oli hän melkein ruma.
"Tahdon sanoa sinulle jotakin, Juhani", lausui hän kylmästi. "Sinun ei tarvitse nyt saarnata, sinä et voita sillä mitään!"
Juhani säpsähti ja pyyhkäsi kädellään otsaansa ikäänkuin rauhoittaakseen kiihtyneitä tunteitaan.
"Enhän minä saarnaa, Gabrielle. minä vaan lausun, mitä minä tunnen, mitä sinä itsekin ymmärrät, että minun täytyy tuntea."
"Sinä saarnaat", jatkoi Gabrielle kiivaasti, "en tunne ketään, jolla olisi sellainen saarnaamistaito kuin sinulla. Jos sinä aijot sanoa pari sanaa, tulee siitä kohta esitelmä, ja jos tahdot nuhdella, tulee sitä kokonainen saarna, joka ei milloinkaan lopu!"
"Ja minä en tunne ketään, jolla olisi sellainen taito loukata ihmisiä kuin sinulla!" vastasi Juhani, kalpeana mielenliikutuksesta, "jokainen sanasi on terävä kuin veitsen pisto!"
"No, luuletko sinä siis, että olisi hauskaa olla naituna sellaisen kanssa, joka aina sinua loukkaisi?"
"Gabrielle, sinä olet kerran luvannut minulle!"
"Sinä kiusasit minua niin kauvan, että minä viimein kyllästyneenä lupasin. Mutta nyt olen minäkin väsynyt, nyt minä tahdon ja minun tulee päästä vapaaksi!"