Gabrielle ei vastannut mitään; hän nojasi päänsä käteensä ja tuijotti pöytään, jonka ääressä hän istui. Kuullessaan äitipuolensa sanat; "tervetuloa Säboholmiin", valtasi hänet tyytyväisyyden tunne, joka äkkiä poisti sen ahdistuksen, mikä häntä koko viime aikana oli vaivannut, Hän ei ymmärtänyt tätä mielenliikutusta; se oli eräs noita haihtuvia, nimettömiä tunnelmia, jotka väliin liikkuvat sielussamme niin nopeasti, että ovat poissa, ennenkuin olemme ehtineet niihin tarttua ja tutkia niitä.
Mutta nämät haihtuvat tunnelmat jättävät aina sieluumme ikäänkuin salaperäisen onnen, vienon, sanattoman kaihon jälkiä.
III.
Säboholmin lehmuskäytävän tumman vihreän lehdistön läpi tunkeutuivat kesäkuun auringon säteet. Ne loivat valoisia, väreileviä pilkkuja hietakäytävälle, johon puiden rungot levittivät pitkiä, tummia varjoja varhaisena aamuhetkenä. Käytävän toisella puolella oli suuri, vanhanaikuinen puisto, jossa oli sammaleilla peitettyjä puoleksi lahonneita kuvapatsaita ja vanhoja puita; toista puolta rajoitti merenlahti, joka syys- ja kevätmyrskyjen raivotessa saattoi kuohua korkealle, jonka aallot raskaasti säestivät puitten huminaa ja joka aina, lämpimimpinäkin kesäpäivinä, kukkain tuoksulla ja meri-ilmalla täytetyillä tuulahduksillaan teki ilman viileäksi.
Kello ei ollut vielä lyönyt seitsemää, mutta varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli Robert Wallner jo pitkän aikaa kävellyt puistossa. Hän oli edellisenä iltana kreivittären pyynnöstä saapunut Säboholmiin, siellä pari viikkoa levätäkseen edellisen talven raskaasta työstä.
Hän näytti niin sielun kuin ruumiin puolesta nauttivan aamukävelystään; väliin hän pysähtyi, hengähti syvään ja katsoi ympärilleen, väliin otti hatun päästään, pyyhkäsi tukkaansa taaksepäin ja käänsi kasvonsa merta kohti, niin että sen viileät tuulahdukset saivat vapaasti hyväillä hänen otsaansa.
Saavuttuaan lehmuskäytävään, istahti hän penkille, jonka edestä puita oli raivattu pois, niin että sieltä oli vapaa näkö-ala aamuvalaistuksessa kimaltelevan merenlahden yli. Täällä istui hän kauan, katseli uneksivasti kaunista näkö-alaa. Sitten otti hän esille kirjan ja alkoi sitä lukea, mutta hetken kuluttua sulki hän sen jälleen ja vaipui taas unelmiin.
Hän ei tiennyt, kauanko hän oli näin istunut, kun keveät askeleet hietakäytävällä saattoivat hänet säpsähtämään ja kääntämään päätään. Se oli Gabrielle, joka hänkin puolestaan näytti hämmästyvän, sillä hän pysähtyi jo etäällä ja peräytyi, ikäänkuin heti olisi aikonut poistua lehmuskäytävästä.
"Suokaa anteeksi, että häiritsen … en tiennyt teidän olevan täällä … lehmuskäytävä on näin aamusin lempipaikkani", sanoi hän tavalla, joka oli aijottu kohteliaaksi, mutta jonka kylmä, jäykkä käytös, millä hän koetti salata vaikutusta, jonka Robertin läsnäolo häneen teki, saattoi melkein epäkohteliaaksi.
Mutta Robert oli tällä hetkellä niin lapsellisen onnellinen, että hän tunsi voivansa kestää, jopa voittaakin Gabriellen kylmyyden.