Gabrielle ei vastannut; Robertin sanat synnyttivät hänessä tuskallisen levottomuuden. Hän ei niitä ymmärtänyt, hän piti niitä arvottomina, mutta samalla kertaa herättivät ne hänessä suuttumusta siitä, ett'ei hän voinut seurata pastorin ajatuksien juoksua.
"Niin", sanoi hän viimein kylmästi, "siinä tapauksessa minä kai tahdon olla onneton. Tunnustan, ett'en laisinkaan ymmärrä, mitä te tarkoitatte, en ole milloinkaan ymmärtänyt tuollaisia uskonnollisia viisastelemisia. Suoraan sanoen, luulen uskonnon usein olevan paljasta petosta."
"Uskotteko rakkautta olevan olemassa, neiti Barneken", kysyi pastori äkkiä ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Gabriellen viimeisiä sanoja, "en nyt tarkoita jumalallista, vaan luonnollista rakkautta, miehen ja naisen välillä: uskotteko löytyvän puhdasta ja jaloa sellaista?"
"Uskon … uskon sen kyllä…" vastasi Gabrielle vähän hämillään.
"Ja löytyyhän kuitenkin niin monta sivulajia siitä, niin monta halpaa, ilettävää tunnetta, jota nimitetään rakkaudeksi, tuskinpa löytynee mitään tunnetta, jota voisi niin vääristellä kuin rakkautta. Mutta teidän päähänne ei edes pistäkään kieltää sen olemassaoloa; teidän täytyy tunnustaa, että elämän runollisuus, sen jalostuttavimmassa ja ylentävimmässä muodossa, on juuri tämä sama rakkaus, joka kuitenkin myös voi tuottaa niin paljon syntiä ja häpeätä sukukunnallemme. Miksi tuomitsette toisin uskontoa? Minkätähden kiellätte, että on olemassa todellista uskoa, jos kohta siitä löytyykin monta sivulajia, monta lm hairahdusta?"
"En ole kieltänyt sen olemassa oloa", vastasi Gabrielle äkkiä, "väitän vaan, että useimpain ihmisten usko on petosta tahi … yksinkertaisuutta. Puhun vaan omasta puolestani, ja minun mielestäni on mahdotonta voida uskoa! Tahtoisin sitä tehdä, toivoisin voivani sitä, mutta… Löytyyhän maailmassa niin paljon surua ja kärsimystä, mitenkä siis voisi uskoa Jumalan olevan rakkautta täynnä, kun hän sallii sellaista, ja eihän sitä toki tahdo uskoa muuhun kuin rakastavaiseen Jumalaan, kernaammin sitä sitten on aivan ilman. Enkä minä mitenkään voi mukautua siihen, että elämä on niin täynnä kärsimystä. Se saattaa minut vihamieliseksi Jumalaa kohtaan. Minulla on, esimerkiksi, nuori ystävä, joka äskettäin täytti kaksikymmentä vuotta ja joka kahdentoista vuotiaasta asti on ollut rampa molemmista jaloistaan, niin että häntä on täytynyt vetää ja kantaa kuin pientä lasta. Hänen täytyy kieltäytyä kaikesta nuoruuden ilosta, kaikki, kaikki, mikä antaa elämälle sen arvon, ei ole milloinkaan hänelle olemassa! En voi koskaan mennä hänen luotaan, sydämmeni paisumatta katkeruudesta ja toivottomuudesta, ja minusta tuntuu ikäänkuin tahtoisin puristaa nyrkkiä tuolle julmalle voimalle, joka niin hirvittävällä tavalla rasittaa ihmisraukkaa."
"Entä hän itse, onko hänkin yhtä täynnä toivottomuutta ja katkeruutta?" kysyi Robert, joka hyvin tunsi nuoren tytön, jota Gabrielle tarkoitti.
"Hän! Ei, hän on enkeli!" lausui Gabrielle. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä ja katkeruus hänen kasvoillaan antoi sijaa lämpimämmälle hohteelle; "en ole milloinkaan kuullut hänen lausuvan valituksen eli edes kärsimättömyyden sanaa, päin vastoin sanoo hän voivansa kiittää Jumalaa kärsimyksistä, jotka ovat häntä kohdanneet."
"Tässähän teillä on elävin todistus todellisesta uskosta", vastasi Robert. "Ettehän toki tahdo sanoa ystävänne uskonnon olevan petosta tahi teeskentelyä?"
"En suinkaan, mutta kenties se on hänelle jonkinmoinen korvaus siitä ilosta, mitä elämä ei voi hänelle tarjota. Kaikessa tapauksessa on hänen uskonsa todellinen ja vilpitön. En tunne ketään ihmistä, jota niin ihailisin ja kunnioittaisin kuin häntä. Hän on rakastettavin ja hellin olento, mitä voi ajatella; hän vaan miettii, mitenkä saattaisi tuottaa muille hyötyä ja iloa! Hän on kristitty, sanan parhaimmassa merkityksessä. Mutta kuinka monet ovat hänen kaltaisiaan? En minä ainakaan ole milloinkaan nähnyt ketään, joka vähintäkään olisi häntä muistuttanut!"