"Mutta ettekö ymmärrä, että tämä ainoa esimerkki riittää todistamaan, että todellakin löytyy voima, jota nimitämme uskoksi, ja että riippuu meistä itsestämme tahdommeko sen omistaa vai emme?" vastasi Robert hymyillen. "Rauta ei itsessään ole magneetillista, mutta niin pian kuin magneetillinen voima siihen koskettaa, tulee se todistukseksi siitä, että sellainen voima todellakin on olemassa. Samoin on ihmis-sielunkin laita. Jos vaan kerrankin olette nähnyt ja tunnustanut niitä ihania hedelmiä, joita usko siinä voi tuottaa, niin ette suinkaan saata kieltää tämän voiman olemassa oloa."
"Se ei ole minulle mikään todistus!" lausui Gabrielle kiivaasti. "En ole milloinkaan tunnustanut salaperäisten voimain vaikuttavan ystävässäni. Hän on luonteeltaan harvinaisen jalo ja suuremmoinen, sentähden voi hän jalolla tavalla kestää kärsimystään. Mutta saisimmepa nähdä, jos tuollainen kärsimys kohtaisi jotakin vähemmän jaloluonteista … esimerkiksi … äitipuoltani … minkälaisia hedelmiä hän tuottaisi — pitäähän hänkin itseään uskon todistuksena — mutta, en minä vaan luule, että hänen hedelminään olisi kärsivällisyys ja rakkaus."
"Anteeksi, neiti Barneken, vaan nyt ette ole rehellinen päätelmissänne", vastasi Robert vakaasti. "Tiedän kyllä hyvin, ketä tarkoitatte 'ystävällänne', tunnen hänet hyvin, kenties paremminkin kuin te. Voisin siis kertoa teille, ell'ette ennestään sitä tietäisi, että oli aika, jolloin ystävänne ei suinkaan kestänyt kärsimystään jalolla tavalla, jolloin hänen sydämmensä päinvastoin oli täynnä katkeria, vihamielisiä ajatuksia, jolloin hän Jobin tavoin kirosi syntymähetkeänsä…"
"Oliko se sitten ihmeellistä!" huudahti Gabrielle innostuneena. "Oi, jos minä olisin ollut hänen sijassaan, en mielestäni olisi löytänyt kyllin voimakkaita sanoja kirotakseni…"
"En ole sanonut sen olleen ihmeellistä", keskeytti häntä Robert, ja hänen äänensä värähteli kärsimättömyydestä. "Sanon tämän vaan osoittaakseni teille, ett'ei ystävänne itsestään voi kestää kärsimystään niin jalosti, niin kärsivällisesti, sellaisella ilolla kuin hän sen tekee, vaan että se on usko, joka vaikuttaa hänessä tämän ihmeen."
"Se on teidän mielipiteenne, vaan se ei ole minun", vastasi Gabrielle, ja äkkinäinen kylmyys seurasi hänen äskeistä kiihkeyttään. "Luulen päinvastoin, että juuri hänen luja ja jalo luonteensa, taisteltuaan kovan taistelun kärsimättömyyttä ja itsekkäisyyttä vastaan, vihdoinkin on päässyt voitolle ja opettanut hänelle taidon tyytyä kohtaloonsa ja muodostaa elämäänsä niin onnelliseksi kuin mahdollista."
"Mutta niin ei hän itse arvostele asiaa. En ole milloinkaan kuullut hänen puhuvan kohtaloonsa tyytymisestä. Sitä vastoin olen lukemattomia kertoja kuullut hänen sanovan, että joll'ei hän saisi kiinnittää katsettaan Kristuksen ristiin, joll'ei uskon voima hetki hetkeltä häntä sukisi, vaipuisi hän silmänräpäyksessä epätoivoon ja katkeruuteen. Eikä minulla ole mitään syytä epäillä hänen sanojensa totuutta."
"Se on itsensä pettämistä", vastasi Gabrielle äkkiä ja, päättävästi, "jonkinmoinen pelastusvyö, jota hän käyttää voidakseen pysyä ylhäällä…"
"Itsensä pettämistä? Mutta onko teillä todellakin oikeutta syyttää ystäväänne siitä? Minä puolestani olen harvoin nähnyt terävämpää, selvempää ja itsetietoisempaa järkeä…"
"Sitä en ole milloinkaan kieltänyt! Hän on lahjakkain nainen, minkä tunnen ja tiedän kyllä hyvin, ett'en ole kelvollinen päästämään hänen kengännauhojaankaan…"