Vihdoin Robert veti pois käsivartensa, tarttui Gabriellen käsiin ja pakoitti hänet katsomaan ylös. Hän oli kovasti liikutettu; omasta mielenliikutuksestaan huolimatta Gabrielleä hämmästytti ilme hänen kasvoillaan, joka oli niin erilainen hänen tavallista lempeätä, vakavata, hiukan surullista ulkomuotoaan. Hänen silmänsä paloivat, huulet vapisivat ja hienot sieramet liikkuivat. Oli ikäänkuin pappi, Jumalan palvelija, jolla oli tuo vakava katse ja hiljainen, arvokas tapa, äkkiä olisi kadonnut ja sen sijaan ainoastaan nuori, rakastunut mies olisi seisonut hänen edessään. Gabriellessa tämä muutos herätti ihastuksen tunteen, hän oli mielestään äkkiä saanut uuden, lujan vallan hänen sydämmessään; mutta samalla, tunsi hän kummallista tuskaa, ahdistusta, jonka syytä hän ei voinut ymmärtää, mutta joka hänestä oli melkein tunnon vaivan kaltaista,
"Gabrielle", sanoi Robert vapisevalla äänellä, lukemattomia kertoja pusertaen nuoren tytön kättä, jota hän piti omissaan, "oletko tarkkaan miettinyt asiata, kun näin pian annat minulle lupauksesi? Oletko oikein mielessäsi kuvaillut asemaa, jonka voin sinulle tarjota? Oletko myöskin ajatellut, että tulen vaatimaan sinulta paljon, että tie, jota minä kuljen, on kaikesta luopumista, on itsensä kieltämistä, on Herran etsimistä ja että sinunkin täytyy joutua sille tielle, että sinun täytyy antaa johtaa itsesi sen isän luo, joka nyt on sinulle vieras…"
"Vaiti … vaiti…" keskeytti häntä Gabrielle, joka kuullessaan nämät kysymykset, selvisi tunteittensa kiihkosta ja saattoi jälleen hillitä itseään, "en tahdo mitään miettiä, sillä rakkaus, joka miettii ja järjenmukaisesti arvostelee ja punnitsee etuja ja haittoja, ei olekaan rakkautta. Olen antanut sinulle myöntyvän vastauksen, ja mihin sinä menet, tahdon minäkin mennä, jos kohta tie tulisikin vaikeaksi. Niin", lisäsi hän leikillisen mielistelevästi niinkuin hänen tapansa oli, "vaikkapa velvollisuutesi käskisi sinut menemään pohjoisnavalle asti, niin seuraisin mielelläni sinne ja kuolisin kanssasi jäihin siellä…"
Robertin kasvot synkistyivät kuullessaan nämät sanat ja liikutettu, innostunut ilme muuttui äkkiä totiseksi, melkeinpä ankaraksi.
"Nyt ei ole puhetta kuolemisesta. Gabrielle, sellaista luvataan runollisessa tunteiden tulvassa ja sillä ei ole mitään arvoa. Ei, nyt on kysymys ainoastaan siitä, tahdotko elää kanssani, viettää itsensä kieltävää, yksinkertaista elämää, köyhän pappismiehen vaimona. Jos esimerkiksi velvollisuuteni Jumalan palvelijana veisi minut pienelle kappalaistilukselle johonkin maaseurakuntaan, luuletko sinä, tuo pilattu, ihaeltu Tukholman kaunotar, voivasi tulla onnelliseksi siellä minun kanssani?"
"Onnelliseksi?" toisti Gabrielle. jonka tunteellisessa mielessä Robertin sanat herättivät suuremman vastenmielisyyden kuin mitä tämä olisi voinut aavistaakaan, "en ole luvannut tulla onnelliseksi, olen luvannut sinua rakastaa ja seurata, vaikka tulisinkin onnettomaksi. Tiedäthän muuten, etten usko onnea, en usko sen olemassaoloa — muuta kuin hetkeksi, silmänräpäykseksi — niinkuin tämä", lisäsi hän hiljaa.
"Ystäväni, se on olemassa", lausui Robert ja hänen kasvojensa ankaruutta lievensi hellä, pehmeä äänensä, "usko minua, se on olemassa meitä varten, niinkuin kaikkia muitakin jos vaan tahdomme siihen tarttua. Oi, useimmat saattaisivat tulla onnellisiksi, jos vaan tahtoisivat, onni on metsäkukka, joka on tarjona kaikille, eikä suljetussa puutarhassa kasvava ruusu, jonka ainoastaan muutamat harvat etuoikeutetut voisivat poimia…"
"Päin vastoin", keskeytti häntä Gabrielle liioitetulla kiivaudella, "onni on juuri ruusu, harvinainen, suljetussa puutarhassa kukkiva ruusu ja sen puutarhan olemme me nyt avanneet."
Hänen sanansa synnyttivät Robertissa salaperäisen, tuskallisen ahdistuksen. Gabrielle seisoi hänen edessään mitä viehättävimpänä kuvana naisellisuudesta, suloisine, puoleksi suljettuine silmineen, jotka ujoina ja samalla niin tulisina tavoittelivat hänen outoa katsettaan ja hoikkine vartaloineen, jota ympäröi neitseellisyyden ja nuoruuden koko loisto. Hurmaus, jonka Gabrielle hänessä herätti ja jota vastaan hän taisteli voimatonna ja tuskastuneena, kuin unessa, täytti hänet kovilla tunnon vaivoilla. Oliko tämä viehättävä, maailmallismielinen nuori tyttö sopiva papin vaimoksi? Olisiko Jumala valinnut hänelle tämän morsiamen, jos hän, niinkuin hän oli itseään luulotellut, todella olisi jättänyt tämän asian Isänsä käsiin? Oliko Gabrielle se ystävä, joka jakaisi hänen vaivojaan ja ymmärtäisi hänen taistelujaan, eikö hän pikemmin ollut — rakastaja? Hän ei ajatuksissaankaan lausunut tätä sanaa, mutta oli aivan kuin se hämmentävänä ja epäselvänä, olisi suhissut ilmassa hänen ympärillään…
"Mutta sinä", jatkoi Gabrielle nuhdellen, kun Robert ei vastannut mitään, "rakastatko sinä minua, kun voit puhua noin tyvenesti ja ymmärtäväisesti?"