"Sitä kysymystä sinun ei tarvitse tehdä", vastasi Robert, äänensä osoittaessa hieman katkeruutta, "jollen sinua rakastaisi niin äärettömästi, että minusta tuntuu mahdottomalta elää ilman sinua, en olisi ottanut askelta, joka ehkä tuottaa meille kummallekin onnettomuutta…"
"Rakastatko sinä minua ylitse kaikkea?" kysyi Gabrielle puoleksi keikailevalla itsepäisyydellä.
"Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa, rakastan sinua niin, että maallinen onneni kokonaan tulee riippumaan sinusta. Mutta muista", lausui hän juhlallisella, ankaralla äänellä, "että ennen kaikkea olen Jumalan palvelija. Voisin uhrata sinulle kaikki, vaikkapa elämänikin, mutta papillisen virkani alalla et milloinkaan saa vaatia minulta pienintäkään uhrausta. Mihin Herra minua käskee, sinne minä menen, mitä Hän minulta vaatii, sen teen minä, jos kohta, … jos kohta, … minun sentähden täytyisi uhrata sinut ja rakkautesi… Muista, että olen sanonut tämän sinulle, että vilpittömästi olen sinulle esittänyt periaatteen, jolle meidän tulee rakentaa koko tuleva elämämme. Ymmärrätkö minua?"
"Ymmärrän." vastasi Gabrielle hiljaa, katsomatta häneen. Omituinen kylmyys valtasi hänet äkkiä, hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän tehnyt luostarilupauksen.
Hetken aikaa seisoivat he äänettöminä toistensa edessä; Robert piti Gabriellen kättä omassaan ja katseli tutkivasti nuorta tyttöä, joka yhä edelleen piti silmänsä maahan luotuina. Vihdoinkin irtautuivat he toisistaan ja alkoivat, istahdettuaan penkille, ensin hitaasti ja hajamielisesti, sitten vilkkaammin juttelemaan käytännöllisistä asioista. He päättivät, etteivät kenellekään kertoisi, mitä nyt oli tapahtunut; Robert matkustaisi täältä ylihuomenna ja vasta syksyllä, kun he jälleen tapaisivat toisensa, pyytäisivät he kreivin suostumusta.
Hetken kuluttua nousivat he ja läksivät yhdessä lehmuskäytävästä. Tultuaan puistoon erosivat he ja Gabrielle kiirehti rakennusta kohti, mennäkseen huoneeseensa pukeutumaan päivällisiksi. Penkereellä hän kohtasi kreivittären; hän rupesi käymään vähän hitaammin ja, mennessään äitipuolensa ohi, kohtasivat heidän katseensa toisiaan, mutta ei kumpanenkaan heistä tullut tervehtineeksi edes hymyilylläkään. Gabrielle ei äitipuolensa kasvojen ilmeestä voinut nähdä, tiesikö tämä mitä oli tapahtunut, vai eikö; mutta hän huomasi, että kreivittärellä oli kädessään kiikarinsa, jota hän tavallisesti ei käyttänyt muuta, kuin silloin, kun hän erityisen tarkkaan tahtoi katsella jotakin etäällä olevaa.
Kreivitär oli koko päivällisajan surullinen ja valmis itkemään. Hän puhui melkein yksinomaan vaan surullisista asioista, kuvaili sairaiden torppariperheiden oloja ja kurjuutta vaivashuoneessa, ja jos Gabrielle joskus koetti kääntää keskustelua hauskemmille aloille, osasi kreivitär heti keskeyttää häntä kertomalla Per Larssonin keuhkotaudista tahi August Johanssonin kädestä, joka musertui silppukoneessa. Ja hän keskeytti häntä niin viekkaalla tavalla, osasi niin taitavasti pistellä Gabrielleä ihmiskunnan kärsimisillä, että nuori tyttö vihdoin esiintyi oikeana hirviönä itsekkäisyydestä ja välinpitämättömyydestä.
"Oi, miten häijy hän on", ajatteli Mimmi, "hän ei milloinkaan soisi meidän olevan iloisia, hän tahtoo vaan, että meidän pitäisi ajatella sairaita ukkoja ja muuta sellaista eikä meillä milloinkaan saisi olla mitään hauskuutta elämässä!"
Kaksi päivää tämän jälkeen lähti Robert Säboholmista. Gabriellellä ja hänellä oli jo matkapäivän aamuna ollut tilaisuus sanoa toisilleen jäähyväiset ja uudistaa lupauksia ja sopimuksia, joita he olivat keskenään tehneet, niin että varsinaisella eronhetkellä, vaunujen luona, sai kreivitär olla yksin Robertin kanssa, ja vielä viimeisen kerran puristaa hänen kättään.
Ensi päivinä pastorin lähdön jälkeen oli kreivitär peloittavan synkällä tuulella. Ruoka-aikoina vallitsi syvä hiljaisuus, kreivitär puhui tuskin sanaakaan, söi vähän, nieli hitaasti ja, jos joku uskalsi jotakin lausua, keskeytti hän aina pilkallisella vastauksella. Muuten antoi hän tyttöjen kokonaan pitää huolta itsestään. Mimmi ja Ebba huvittelivat itseään mailla ja metsissä tahi tallissa ja navetassa. Gabrielle haaveksi lehmuskäytävässä ja kreivitär taas kävi uudella innolla köyhiensä luona tahi istui huoneessaan lukemassa ja rukoilemassa. Mutta väliin syödessä, tahi kun Gabrielle ja äitipuoli muuten sattumalta kohtasivat toisensa, tunsi nuori tyttö kreivittären omituisen, läpitunkevan katseen ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea tytärpuolensa sydämmen salaisuuksia.