"Minun puolestani saavat he mielellään lörpötellä", lausui hän vapisevalla äänellä, "minulla ei ole koskaan tapana kuunnella juoruja."
"Sehän on suuremmoista", vastasi kreivitär ivallisesti, "mutta silloin ei liioin pidä antaa siihen aihetta. Olet sillä vahingoittanut sekä itseäsi että vielä toistakin. Sitä paitsi", jatkoi hän, tehden valtavan ponnistuksen näyttääkseen tyveneltä ja välinpitämättömältä, "on pastori Wallner kiittämättömin esine, minkä saatoit valita. Tunnustit äsken itse, ett'ei sinulla ollut mitään tarkoitusta keikailemisellasi, ja sen luulen olleen sinulle onneksi, muuten olisivat sinulta luultavasti hyvät humalat hukkaan menneet…"
Gabriellen veri alkoi kiehua. Hänestä tuntui aivan siltä kuin äitipuoli olisi kerran toisensa perästä lyönyt häntä vasten kasvoja ja kuin hän ei olisi saattanut elää, ell'ei hän olisi saanut lyödä takasin.
"Ja mistä te tiedätte … mistä tiedätte…" lausui hän, nousten säihkyvin silmin, "mikä teitä oikeuttaa, … minkätähden minulta olisivat hyvät humalat hukkaan menneet?"
"Minkä tähden? Monestakin syystä", vastasi kreivitär, yhä taistellen säilyttääkseen ulkonaista tyvenyyttä, "hän on vakava, syvästi uskonnollinen mies, jota maailmallismielisyys ja turhamaisuus varmaankaan eivät voi miellyttää … sanalla sanoen, olisin kokonaan erehtynyt hänen luonteestaan ja mielipiteistään, jos hän antaisi niin ylen maailmallisen nuoren tytön kuin sinä olet, kietoa itsensä pauloihinsa, siinä tapauksessa hän, suoraan sanoen, olisi aivan toinen kuin miksikä minä olen hänet luullut…"
Nyt kuohui viha Gabriellen sydämmessä. Hän muisti tosin, että Robert ja hän olivat luvanneet toisilleen, etteivät kenellekään kertoisi kihlauksestaan ja heikko äänikin hänen sydämmensä syvyydessä varoitti häntä lupauksen rikkomisesta, mutta kiusaus saada vihatulle äitipuolelle antaa kuolinhaavan, voitti hänet.
"Ja jos niin olisi", läähätti hän, "jos hän todellakin olisi toinen kuin … kuin … joll'ei hän olisikaan pitänyt minua niin huonona ja kurjana kuin … joll'ei olisi totta, että minä hänelle keikailin … jos päinvastoin hän … hän olisi etsinyt minua … jos … jos me jo olisimme…"
Hän vaikeni silmänräpäykseksi, äitipuolen kalpeat kasvot ja jäykkä katse peloittivat häntä. Mutta rakkauden sydämmettömyydellä ja osoittaen vahingon iloa, mikä suuresti rumensi hänen kauniita kasvojaan, lisäsi hän sitten:
"Jos me jo olisimme — kihloissa!"
Kreivitär ei vastannut mitään näihin kostonhimosta palaviin sanoihin, hän loi vaan äkkiä katseensa alas, ikäänkuin salatakseen Gabriellelta sitä, mikä tulisi tapahtumaan hänen sydämmessään.