Ja kauhea olikin taistelu, jonka hän näinä lyhyinä silmänräpäyksinä sydämmessään taisteli. Tuska, jonka Gabriellen sanat hänessä olivat synnyttäneet ja joka, niin sekavia kuin sen vaikuttimet olivatkin, kuitenkin itsessään oli tosi ja syvä, taisteli hänen luonteensa halpamielisyyden kanssa, ikäänkuin se olisi tahtonut kohottaa hänet turhamaisuuden orjuuttavista huolista suurten surujen vapauteen. Hetken näytti jo siltä kuin tämä taipumus jalomielisyyteen olisi saavuttanut voiton hänestä; hän tunsi palavan halun heittäytyä nuoren tytön syliin, itkeä siinä ja kuiskata: "suo minulle anteeksi, minä olen ollut väärässä … kärsi minun heikkouksiani ja tulkaa onnellisiksi toistenne kanssa!"
Mutta silloin heräsi hänessä ajatus: "minkä tähden minua aina pitäisi sorrettaman, minkä tähden minua pilkattaisi, ivattaisi, minkä tähden?" Kyykäärmeen tavoin se tarttui hänen sydämmeensä — silmänräpäyksen kuluttua olivat kaikki ylevät ajatukset kadonneet, kateus, katkeruus, kostonhimo liikkuivat irtipäästettyjen matelijoiden tavoin hänen rinnassaan.
Hän kohotti hitaasti päätään, loi katseensa Gabrielleen ja sanoi sen jälkeen tyvenellä, pistelevällä äänellä:
"Jos niin on, surkuttelen teitä molempia. Koska tunnen teidän luonteenne ja mielipiteenne, luulen teidän tulevan äärettömän onnettomiksi."
Kreivitär ei olisi voinut sanoa mitään, joka olisi tehnyt Gabrielleen tuskallisemman vaikutuksen. Nyt oli hänen vuoronsa luoda alas katseensa salatakseen, mitenkä hänen tunteensa muuttuivat äitipuolensa sanoja kuullessaan. Innostus, joka äsken oli niitä kiihoittanut, vaihtui äkkiä raskaasen suruun. Rakkauden ja haaveilun tunteiden ohessa, jotka täyttivät hänen sydämmensä, vaivasi häntä kuitenkin aina ajatus, ettei Robert eikä hän tulisi onnellisiksi — ja kun hän nyt kuuli äitipuolensa lausuvan sen ääneen, tuntui se hänestä häijyn noita-akan onnettomuutta tuottavalta ennustukselta.
"On mahdollista, että tulemme onnettomiksi", sanoi hän vihdoin matalalla äänellä, "ei yksilläkään rakastavilla ole takauskirjaa siitä, että aina olisivat onnellisia. Mutta siitä huolimatta rakastamme toisiamme ja aijomme mennä naimisiin. Kuitenkin", lisäsi hän sopertaen ja äitipuoleen katsomatta, "on se … on se … toistaiseksi salaisuus … ja minun täytyy pyytää, ett'ei sitä … ett'ei sitä kerrottaisi kenellekään, ei edes isälle … tahdon itse pyytää hänen suostumustaan…"
"En minä suinkaan aio levittää sinun salaisuuksiasi", vastasi kreivitär lyhyesti ja jääkylmästi, "mutta jos se on salaisuus, olisit mielestäni tehnyt viisaimmin ja — hienotunteisemmin, jos olisit toistaiseksi säilyttänyt sen omanasi."
Tämän sanottuaan nousi hän, meni ikkunan luo ja asettui selin
Gabrielleen.
Nuoren tytön mieli tuli vielä raskaammaksi. Hän huomasi kreivittären käsittäneen hänet, äitipuolen terävän, kateellisen katseen nähneen, että hän oli saavuttanut tämän voiton vihatusta kilpailijasta ilmoittamalla salaisuuden, joka ei ollut ainoastaan hänen, vaan myös Robertin ja halveksiva nuhteleva ääni, jolla kreivitär oli puhunut, herätti hänessä melkein sietämättömän mielipahan. Sanaakaan vastaamatta kääntyi hän äkkiä ja läksi huoneesta.
Jäätyään yksin, lukitsi kreivitär oven ja sulki puoleksi ikkunaluukut. Sitten heittäytyi hän sohvaan, painoi päänsä tyynyyn ja purskahti kiihkeään itkuun, jota vähän väliä puoleksi tukahdetut huudahdukset keskeyttivät.