"Ei mitään ole tapahtunut", vastasi Gabrielle puoleksi tukahdetulla äänellä, "mutta … mutta … olen koko yön maannut valveilla ja ajatellut sinua … itseäni … keskenäistä suhdettamme… Ja niin on minulle selvinnyt, että minun täytyy luopua sinusta, etten voi tulla sellaiseksi vaimoksi kuin minun pitäisi… Tiedän kyllä", jatkoi hän, äänensä takertuessa mielenliikutuksesta, "että tulen kärsimään ja kaipaamaan … kenties en ole ennenkuin nyt vasta oikein ymmärtänyt, minkä arvoinen sinä olet minulle, että sinä saattaisit johdattaa minua korkeampaan ja parempaan ja että minä ilman sinua jään samaksi kuin ennenkin… Mutta luulen kuitenkin voivani kestää sen sinun tähtesi … minusta tuntuu nyt siltä kuin kernaammin voisin uhrata kaikki, kuin etten olisi sitä, mitä minun sinun vaimonasi pitäisi olla…"
Robert ei voinut vastata mitään; hän veti Gabriellen luokseen ja sulki hänet liikutettuna syliinsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "emme milloinkaan, milloinkaan tule eroamaan." Hän ei lausunut sanoja, jotka olivat olleet hänen huulillaan; ajatukset ja päätökset, jotka äsken olivat täyttäneet hänen mielensä ja pakoittaneet häntä etsimään morsiantaan, hajosivat mitättömiin, hänen tuntiessaan Gabriellen koko olennon hellyyttä ja sydämmellisyyttä.
Ja suloisena, hyväätekevänä tyvenyytenä myrskyn jälkeen, levisi vähitellen koko hänen sieluunsa rauha, varma vakuutus, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut, että Jumala sentään oli saattanut heidät yhteen — vaikkei Hän ehkä tahtonutkaan johdattaa heitä onneen — ehkä Hän päinvastoin tahtoi johdattaa heitä syvimpiin, synkimpiin varjoihin, jotta he sitten yhdessä taistellen saavuttaisivat tuon ylevän päämäärän.
VI.
Kolme vuotta oli kulunut iltapäivästä, jolloin Robert ja Gabrielle vihittiin samassa kirkossa, jossa ensinmainitun oli tapana saarnoillaan herättää kuulijoissaan niin suurta innostusta, ja liikutusta.
Vähän aikaa heidän häittensä jälkeen tuli eräs pääkaupungin etevimmistä apulais-viroista kuolemantapauksen kautta avoimeksi ja vaikkei Robert mitenkään olisi tahtonut hakea tätä paikkaa, koska hänen mielestään siihen oli monta muuta ansiokkaampaa hakijaa kuin hän, tuli hän kuitenkin kutsutuksi neljänneksi vaalisaarnaajaksi ja sitten suurella enemmistöllä valituksi. Robertin vaikutusala oli tämän kautta tullut paljon laajemmaksi, ja tilavampi huoneusto, johon Gabrielle ja hän heti apulaisnimityksen jälkeen muuttivat, teki hänelle mahdolliseksi kodissaan panna toimeen raamatunselityksiä ja keskustelukokouksia, joihin hän kutsui kaikki ne seurakuntalaisensa, joilla oli halua ottaa osaa tällaisiin hartaushetkiin.
Näissä tilaisuuksissa auttoi häntä hänen vaimonsa, joka vastaanotti kaikki vieraat, niin ylhäiset kuin alhaisetkin samalla sydämmellisellä hilpeydellä. Kaikki pitivätkin hänestä niin paljon näissä kokouksissa, että moni, joka ei muuten tuntenut minkäänlaista uskonnollista tarvetta, kaikin voimin koetti päästä mukaan pastori Wallnerin "tiistai-iltoihin" vaan nähdäkseen miltä kaunis, ihailtu neiti Barneken näytti ollessaan emäntänä raamatun keskustelukokouksessa.
Kaikki muistutukset onnettomasta avioliitosta, joita eivät ihmiset Robertin ja Gabriellen häiden aikana suinkaan olleet säästäneet, eivät siis näyttäneet toteutuneen; pastori Wallner ja hänen vaimonsa tuntuivat päinvastoin olevan hyvin onnellisia. Kiistat ja eripuraisuudet, jotka olivat niin tavalliset heidän ollessaan kihlattuina, olivat, ainakin juoruilijain kertomusten mukaan lakanneet, sen jälkeen kuin he olivat päässeet omaan kotiinsa, pois kreivittären onnettomuutta tuottavan vaikutuksen alta.
Olihan aivan luonnollista, että viimemainittu seikka lisäsi sopusointuisuutta, joka nyt vallitsi heidän välillään, mutta pääasiallisin vaikutin heidän onneensa oli kuitenkin Gabriellen rehellinen pyrintö täyttämään velvollisuutensa Robertin vaimona. Tähän häntä tietysti etupäässä pakotti hänen rakkautensa, vaan kenties myös yhtä paljon kiihoittava ajatus: "minun täytyy ja minä tahdon täyttää velvollisuuteni, tahdon tehdä, mitä olen ottanut tehdäkseni, niin ettei kenenkään tarvitse minua moittia siitä, että olisin huono puoliso."
Vähitellen järjestikin hän elämänsä niiden vaatimusten mukaisiksi, joita saattoi asettaa papin vaimolle. Avioliittonsa ensi aikoina otti hän vielä osaa seuraelämään ja kävi joskus teaatterissa, mutta kun hän sai kuulla, että jotkut olivat lausuneet paheksumistaan siitä ja kun hän huomasi, että hänen miehensä, suorastaan kieltämättä häneltä näitä huveja, kuitenkin aina näytti tyytymättömältä tahi suuttuneelta, kun niistä tuli kysymys, luopui hän vähitellen kokonaan niistä.