Perheensä seurassa oli Gabrielle ainoastaan niin paljon kuin hänen välttämättä täytyi. Äitipuolensa ja hän kävivät, kohteliaisuutta täyttääkseen, toistensa luona ja muodon vuoksi tuli kreivitär pastori Wallnerin hartaushetkiin, mutta tämä tapahtui vuosi vuodelta yhä harvemmin ja harvemmin, tavallisesti hän tiistai-iltasin sai päänkivistyksen tahi jonkun muun taudin.
Kreivin perheessä oli sitäpaitsi viime aikoina tapahtunut suuri muutos. Kreivitär, joka kerran jo oli melkein kokonaan luopunut seuraelämästä, otti nyt hyvinkin paljon osaa siihen. Hän kyllä yhä edelleenkin kävi uskonnollisissa kokouksissa, kuului hyväntekeväisyys toimikuntiin j.n.e., mutta sen ohessa pani hän kodissaan toimeen mitä suurimmassa määrässä maallisia vastaanottoja, joiden ohjelmassa aluksi, muutoksen tapahtuessa, oli ainoastaan soitantoa ja keskustelua, mutta joissa lopulta tanssittiinkin. Olihan hänellä nyt kaksi täysikasvuista, nuorta tytärtä, ja olihan nuoriso oikeassa vaatiessaan itselleen vähän huvituksia. Äidillisessä alttiiksi antaumuksessaan meni hän niinkin pitkälle, että hän huvittaakseen lapsia ei ainoastaan sallinut tanssia illallisissaan, vaan itsekin jotenkin usein otti siihen osaa. Hänen sielunsa, levottomuus, jota ei nyt enää mikään voinut rauhoittaa, pakoitti häntä lakkaamatta koettamaan uusia huumaavia keinoja. Hänet oli vallannut tuo luonnoton nautinnonhalu, jonka joskus huomaa ihmisissä, etenkin naisissa, joidenka luonnollista kehitystä on estänyt joku heissä piileytyvä väärä suunta ja he sen sijaan että edistyisivät, kääntyvät menneisyyteen ja tavoittelevat leikkikaluja, joita ovat hellittäneet pois luotaan. Molempain tyttöjen huvittaminen oli hänellä tekosyynä, kun hän välinpitämättömänä kaikesta riensi huvituksesta huvitukseen. Poskensa painuivat sill'aikaa sisään, harmaita suortuvia ilmaantui hänen tukkaansa ja hiipivä ruumiillinen heikkous vähensi hänen voimiaan.
Oli sunnuntai lähinnä joulua. Robert oli pitänyt puolipäiväsaarnan ja kirkko oli tavallisuuden mukaan ollut niin täynnä kuulijoita, ettei ollut edes tyhjää seisomapaikkaakaan.
Pastori Wallner oli tähän aikaan saarnaaja-maineensa kukkuloilla. Vaan ei hän ollut yleisesti tunnettu ainoastaan saarnaajana. Hän oli vähitellen joutunut siihen asemaan, että kaikki ihmiset luulivat olevansa oikeutetut suoraan sanoen kuluttamaan hänen aikaansa ja voimiansa. Jos oli pantava toimeen iltama hyväätekevää tarkoitusta varten ja sinne toivottiin puhujaa, sanottiin heti: "pyydetään pastori Wallneria, jos hän suostuu, on onnemme taattu." Jos joku vietti perhejuhlaa, piti pastori Wallnerin kaunopuheliaisuuden heti sitä koristaa; jos tahdottiin perustaa uusi yhdistys köyhien koululasten pukemista varten tahi muodostaa perus-rahasto sairashuonetta varten, valittiin pastori Wallner heti puheenjohtajaksi. Työväen luokassakaan ei edes vapaamielisissä piireissäkään ollut harvinaista, että tällaisissa tilaisuuksissa tultiin pyytämään pastori Wallnerin apua. Kaikkien näiden väsyttäväin todistusten lisäksi siitä yleisestä suosioista, jota hän nautti, tuli vielä koko joukko yhtä rasittavia suhteita: nuoria tyttöjä, jotka tahtoivat uskoa hänelle sielu-elämänsä, aviopuolisoita, jotka pyysivät häntä sovittamaan heidän eripuraisuuttaan, tuntemattomia henkilöitä, jotka etsivät häntä mitä omituisimmista syistä, kirjeitä, joissa häneltä pyydettiin hiuskiharaa, salaperäisiä kukkais-lähetyksiä y.m. Kaikki tämä, eikä suinkaan vähin viimeksi mainittu "hinaus", oli omiaan muodostamaan hänen elämänsä yhdeksi ainoaksi levottomaksi hyörinäksi. Henkinen työ, jonka hän näinä vuosina oli toimittanut, olisi jaettuna kolmelle, hyvästi riittänyt kullekin heistä; kun sen lisäksi tuli, että hänen niinä harvoina hetkinä, joita hänellä oli käytettävinään, lepäämisen sijaan usein täytyi taistella vaikeita taisteluita, joita ei kukaan, ei edes hänen vaimonsakaan aavistanut, niin on aivan luonnollista, että hänen ruumiilliset voimansa olivat hyvin riutuneet.
Hän näyttikin väsyneeltä ja rasitetulta, saarnan loputtua astuessaan sakaristoon. Syvään huoaten vaipui hän tuolille, hengähti muutaman kerran kiivaasti ja pyyhki kosteata otsaansa. Sitten sulki hän silmänsä ja istui hetken aikaa kyynärpää pöytää vastaan ja pää käden nojassa.
"Mitenkä omituista", mietti hän katkerasti, "että kaikki nämät suosionosoitukset annetaan henkilölle, joka ei pane niihin vähintäkään arvoa! Useimmat olisivat luultavasti hyvinkin onnelliset ajatellessaan täpösen täyttä kirkkoa, kaikkea sitä ystävällisyyttä ja kiitollisuutta, jonka esineenä minä olen, ja minä sen sijaan — minä luopuisin kaikesta siitä, jos vaan voisin saada yhden ainoan sielun, joka täydellisesti ymmärtäisi minua. On omituista, että kaikkien näiden ihmisten keskellä, jotka tunkeuvat ympärilleni osoittaakseen minulle osanottoa ja hyväntahtoisuutta, tunnen väliin olevani yksin kuni erämaassa!"
Hän huoahti taas ja nousi. Suntio lähestyi sanoakseen hänelle jotakin; pappi, joka oli toimittanut alttaripalveluksen, tuli sisään, ja Robert ja hän juttelivat hetkisen virkatoimistaan. Jumalanpalvelus oli nyt päättynyt, kansa virtasi ulos kirkosta. Robert riisui papin kaapunsa, järjesti käsikirjat ja valmistui menemään kotiin. Silloin hän kirkon ovella huomasi Gabriellen, joka hymyillen viittasi hänelle. Ystävällisesti nyykäyttäen päätään meni hän vaimoaan vastaan ja kysyi mitä asiaa hänellä oli.
"Kuulehan, täällä on eräs, joka välttämättömästi tahtoisi tavata sinua", vastasi Gabrielle innostuneena kuiskaten, "serkkuni Thomasine Ehrenstein on matkustanut tänne Skånesta, hän kuuli sinun nyt saarnaavan ja sanoo, ettei hän milloinkaan ole kuullut mitään, joka olisi tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen. Hän tahtoisi niin mielellään kiittää sinua — saammeko silmänräpäykseksi tulla sisään?"
Robertin kasvot synkistyivät.
"Tiedäthän, etten mielelläni tahdo vastaanottaa ketään täällä, ellei se ole aivan välttämätöntä. Eikö hän, jos hän todellakin haluaa minua kiittää, voi tulla meitä tervehtimään, tänä iltana esimerkiksi, tahi huomenna…"