Robertin huulilla oli jo katkera vastaus: "niin tekisitte niinkuin kaikki muutkin, jotka jo vuosikausia, sunnuntaisin toisensa perään, ovat käyneet minua kuulemassa, rahtuakaan muuttamatta elämäänsä", vaan hän hillitsi itseään ja vastasi ainoastaan:
"Ehkäpä toivoisitte saada puhua kanssani avomielisemmin kuin mitä täällä on mahdollista; siinä tapauksessa olette hyvin tervetullut kotiini tän'iltana kello kahdeksan jälkeen."
"Tuhansia kiitoksia", vastasi rouva Ehrenstein innokkaasti, äänensä kuitenkin vähän värähdellessä kärsimättömyydestä, että häntä tuolla tavoin lähetettiin pois, "kuinka mielelläni minä sen tekisin, joll'ei minulla olisi hommaa koko päiväksi. Mutta saanko tulla joskus toiste? Oli kyllä tarkoitus, että lähtisin huomenna, mutta luultavasti tulee matka siirretyksi — saanko siis tulla jonakin päivänä ensi viikolla?"
"Hyvin kernaasti; sydämmellisesti tervetullut, voittehan sopia siitä vaimoni kanssa."
Hän nyykähytti hymyillen päätään Gabriellelle; sitten sanottiin toisilleen jäähyväiset, rouva Ehrenstein toisti vieläkin kerran kiitoksensa, jonka jälkeen hän ja Gabrielle läksivät toistensa seurassa lopettamaan aamupäiväänsä, käymällä tervehtimässä yhteisiä ystäviä ja sukulaisia.
Jäätyään yksin, tunsi Robert heti kalvavia tunnonvaivoja siitä, ettei hän ollut kohdellut nuorta rouvaa, niinkuin hänen olisi pitänyt, että hän oli loukannut häntä tylyydellään ja ehkä karkoittanut tunteen, jossa, niin pintapuolinen kuin se olikin, kuitenkin olisi voinut kätkeytyä jokin parempi siemen. Hän huomasi, ettei hän ollut hellä, vaan että hän päinvastoin oli tuntenut niin katkeraa vastenmielisyyttä, että hänen oli täytynyt taistella itsensä kanssa, ett'ei se ilmaantuisi hänen tavassaan. Viime aikoina oli hän usein ollut tällaisten tunteiden vallassa. Kaikki se ihailu, jonka esineenä hän oli, hellät kiitokset, joilla sekä suullisesti että kirjallisesti häntä ahdistettiin, kyyneliset katseet ja arat kädenpuristukset, joita hän ei voinut välttää, herättivät hänessä melkein inhon tunteita ja kun joskus tapahtui, että hän päästi tämän tunteen valloilleen ja vastaan otti alituisia kiitollisuuden osoituksia kylmyydellä ja ylpeydellä, nuhteli hän aina jälestäpäin itseään siitä katkerasti.
Sopiiko Jumalan palvelijan tuolla tavalla esiintyä tyytymättömänä ja kärsimättömänä? — saattoi hän silloin kysyä itseltään, — eikö se osottanut rakkauden puutetta, joka kenties oli salainen selitys siihen, että hänen työnsä, jolla maailman silmissä näytti olevan niin suuri menestys, todellisuudessa ei kantanut mitään hedelmiä?
Yksinäisinä, epäilyksen ja epätoivon hetkinä puki hän väliin sanoihin ajatuksen, joka jo pitkät ajat, onnettomuutta ennustavana aavistuksena, oli häntä kiusannut: "Ei, minä on sovi papiksi … en voi saada aikaan mitään … se oli erehdys ja elämäni on menetetty."
Gabrielle ei tullut kotiin ennenkuin päivällisiksi. Robert ja hän söivät kahden päivällisensä, jotenkin raskaan mieli-alan vallitessa. Heti kun olivat lakanneet syömästä, meni Robert omaan huoneesensa hetkeksi lepäämään ja miettimään puhetta, jonka hän oli luvannut pitää iltapäivällä eräässä raittiuskokouksessa. Vähää ennen kello kuutta läksi hän tähän kokoukseen, joka kesti lähes kolme tuntia. Palatessaan sieltä väsyneenä ja lämpöisenä, läksi hän astumaan alaspäin Drottning-katua pitkin, jossa ihmisiä virtasi edes takaisin loistavien, komeasti valaistujen puoti-ikkunarivien välissä. Erään kirjakaupan ikkunan edessä oli melkein lakkaamatta ihmistungos; siellä näytti olevan jotakin, joka tavallista enemmän ärsytti ohitsekulkevain uteliaisuutta. Kun Robert kulki tämän ikkunan ohitse, pysähtyi hänkin aivan ehdottomasti, mutta lähetysten seisova katselijain joukko esti häntä näkemästä, mikä se oli, joka veti puoleensa heidän tarkkaavaisuuttaan. Sillä välin kiihtyi hänen uteliaisuutensa, nähdessään mitenkä ihmiset kääntyivät toistensa puoleen, hymyilivät tahi pudistivat päätään ja vaihtoivat arvosteluja sellaisia kuin: "Miten viehättävän kaunista", tahi: "Ei, mitenkä teeskenneltyä", j.n.e. Hän päätti odottaa, kunnes hän pääsisi ikkunan luokse näkemään mikä se oli.
Silloin hän sai kuulla nuoren, edessään seisovan upseerin, joka oli niin pitkä, että hän saattoi nähdä muitten ihmisten yli, ääneen lausuvan naapurilleen: