"Katsokaahan tuohon, hän kyllä osaa 'nipistää' naiset, hän! Kun näkee hänet tuollaisena, ei ole vaikeata käsittää, että hän saarnatuolistaan panee kaikkein naisten päät pyörälle!"
Robert säpsähti, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä puukolla. Oli tuskin luultavaa, että lausutut sanat tarkoittivat häntä, eikä se suinkaan voinut olla hänen valokuvansa, joka oli synnyttänyt ihmistungoksen, sillä hän ei ollut viime vuosina käynyt valokuvaajalla, koska pelkäsi kuvansa pantavan näytteille puoti-ikkunoihin. Mutta toiselta puolen, kuka muu Tukholman papeista, paitsi häntä, saattoi olla kyllin onneton antaakseen aihetta tuollaisiin häpäiseviin viittauksiin?
Molemmat herrat poistuivat nyt, ja Robert pääsi niin pitkälle eteenpäin, että saattoi nähdä heidän ivansa ja väkijoukon uteliaitten katseitten esineen.
Maalausjaloille, keskelle ikkunaa, oli asetettu näytteille taulu, joka kuvasi häntä itseään. Kuva, joka oli mukaelma vanhasta valokuvasta, oli piirretty mustalla liidulla, hyvää työtä ja erinomaisen hyvin onnistunut. Hänen toinen kätensä riippui alas saarnatuolin laidalta ja hän nojautui eteenpäin miellyttävässä, vaan samalla jotenkin teeskennellyssä asennossa.
Muutaman silmänräpäyksen seisoi Robert kalpeana ja ikäänkuin kivettyneenä tuijottaen omaa kuvaansa. Sitten kiirehti hän puotiin, osti valokuvan ja tiedusteli oliko sitä siellä useampia kappaleita. Saatuaan kieltävän vastauksen, kysyi hän taiteilijan nimeä ja osotetta ja läksi sitten puodista, liiaksi liikutettuna, jotta olisi voinut huomata monia uteliaita katseita, jotka häntä seurasivat.
Oliko todellakin mahdollista, että hän saattoi näyttää niin teeskennellyltä, niin maailmalliselta seisoessaan Herran temppelissä täyttämässä ylevätä kutsumustaan, puhumalla Jumalan seurakunnalle? Hän ei moneen päivään saanut rauhaa tältä kysymykseltä; hän kirjoitti taiteilijalle ja pyysi, ett'ei tämä enää toiste valitseisi häntä taiteilija-intonsa esineeksi, hän hävitti ostamansa valokuvan, mutta ei kuitenkaan voinut olla sitä ajattelematta. Kohdatessaan jonkun ystävistään, heräsi hänessä ajatus: "onkohan hän nähnyt sitä, mitähän hän siitä pitää, onkohan se hänen mielestään minun näköiseni?" Hän olisi mielellään tahtonut ääneen lausua nämät kysymykset, hän olisi tahtonut tietää, oliko totta, että hän saarnatessaan seisoi tuossa inhotussa asemassa, mutta aine oli hänelle siihen määrin vastenmielistä, ett'ei hän voinut saada sanaakaan siitä suustaan.
Vihdoinkin, eräänä iltapäivänä, kun Gabrielle ja hän istuivat hetkisen arkihuoneessa kahden kesken, voitti hän arkuutensa ja kysyi, oliko hänellä todellakin saarnatessaan tapana antaa toisen käsivartensa riippua alas saarnatuolin laidalta?
"Minkätähden kysyt sitä?" vastasi Gabrielle hymyillen.
"Minua on vaan siitä huomautettu. Mutta en voi itse päästä selville, onkohan asian laita…"
"On, se on todellakin niin, pidät aina kätesi näin", vastasi Gabrielle, pöytää vastaan matkien Robertin asentoa. "Muuten se on sekä kaunis että luonnollinen liike, — oletko kuullut kenenkään sitä moittivan?"