"Se on kyllä totta, siitä on suuri edesvastaus", jatkoi Bernfelt, "ja tämä on harvinaisen vaikea tapaus. Asian laita on nimittäin se, että entinen pastorini, joka, sivumennen sanoen, kuoli aivan äkkiä, sairastettuaan vaan pari päivää, oli monessa suhteessa kelpo mies, jota pidin suuressa arvossa, erittäin suuressa arvossa siveellisyyteensä ja ymmärrykseensä nähden, mutta hän oli innokas herännyt, joka teki melkein puolet tehtaalaisista heränneiksi. Voihan silläkin sentään olla hyvät puolensa; ihmiset tultuaan heränneiksi muuttuvat tavallisesti raittiiksi, siveellisiksi j.n.e., mutta — tosi-asia on, että he samalla tulevat vähemmin kelvollisiksi työntekijöiksi. Heissä ei enää ole entistä intoa. He oikeen hurjistuvat keskustelemiseen ja väittelemiseen, voin nähdä heidät seisovan lautaläjillä ja pitävän puheita toisilleen… Ja sitten heillä on ääretön joukko rukouskokouksia ja lähetyskokouksia… En minä tietysti kieltäisi heitä saarnaamasta ja laulamasta niin paljon kuin ikänä tahtovat, se on paljoa parempi kuin jos kävisivät kapakassa juomassa, mutta pitäähän jumalisuudellakin olla rajansa. Sentähden tahtoisin saada sinne papin, joka voisi hillitä kansaa, kuitenkaan millään tavalla sortamatta ketään, tahtoisin nuoren, voimakkaan saarnamiehen, joka ei olisi innokas herännyt, vaan ei myöskään uneksija, joka jumalanpalveluksen aikana laimentaisi sanankuulijat. Mutta mistäpä löytäisin sellaisen Fenix-linnun."
Robert ei heti vastannut. Ilme hänen kasvoillaan oli Bernfeltin puhuessa useampia kertoja vaihdellut, mutta nyt olivat hänen kasvonsa aivan tyvenet, vaikka hyvin kalpeat ja totiset.
"Voin todellakin ehdottaa sinulle erästä henkilöä", vastasi hän viimein hiljaa, "vaan en voi nyt heti ilmaista hänen nimeänsä. Minun täytyy punnita asiaa tarkasti niin ett'ei kummaltakaan puolelta tapahdu hätiköimistä. Mutta jos huomenna, tahi kenties vielä paremmin ylihuomenna, voit tulla luokseni tähän samaan aikaan, niin olen siksi miettinyt asiaa ja saamme silloin puhua siitä. Sopiiko sinulle?"
"Mainiosti!" huudahti Bernfelt iloisena, "oletpa oikeen poistanut taakan sydämmeltäni. Tämä asia rasitti minua todella, on kovin vastuunalaista valita pappi, ja vaikk'ei minulla itselläni ole paljoakaan taipumusta siihen suuntaan, on papilla mielestäni tärkeä tehtävä, erittäinkin maalla ja vielä enemmän suurella tehtaalla. Hänen täytyy olla tukena tehtaan omistajalle. Mutta sanoppas minulle vaan yksi seikka; et suinkaan sinä tarjoa minulle mitään vanhaa jöröä, sillä siitä minä nöyrimmästi kiittäen luovun. Vaadin itsepintaisesti, että sen pitää oleman nuoren, voimakkaan miehen."
"Ole huoleti, hän on nuori", vastasi Robert, keveästi hymyillen, "jotenkin minun ikäiseni."
"Hyvä. Silloinhan kaikki on oivallista. Ainoa, minkä voin toivoa, on, että hän olisi sinun kaltaisesi muussakin kuin ijässä", sanoi Bernfelt nauraen.
Molemmat herrat heittivät nyt toisilleen jäähyväiset. Bernfelt lähetti terveisensä Robertin rouvalle, hänen käyntiaikansa määrättiin vielä kerran, sitten he erkanivat. Robert meni kotiinsa ja Bernfelt kiiruhti iloisena ja tyytyväisenä alas Drottning-katua.
Tultuaan huoneesensa ja lukittuansa oven, istuutui Robert kirjoituspöytänsä ääreen, nojasi päänsä käteensä ja sulki silmänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sulkea pois kaikki ulkonaiset esineet, voidakseen häiritsemättä tutkia itseään.
Kuluneena vuotena oli hänen jokapäiväinen rukouksensa ollut: "Vapahda minut tästä elämästä, osoita minulle, tavalla tahi toisella keino, jolla voin päästä täältä!" Eikö nyt paikka, jota hänelle melkein tarjottiin, ollut vastaus hänen rukoukseensa? Eikö se ollut Jumalan ääni, joka puhutteli häntä, kun hänessä, keskustellessaan Bernfeltin kanssa, äkkiä heräsi ajatus: "sinne sinun pitää mennä, siellä on tie, joka avautuu sinulle, jotta pääsisit pauloista, jotka ovat kietomaisillaan ja tukehduttamaisillaan sinut."
Tämähän oli juuri se, jota hän oli toivonut, jota hän oli rukoillut. Olihan tämä vaatimaton, huomaamaton paikka, työmiesten ja köyhien keskuudessa, aivan sellainen, jota hän lukemattomia kertoja oli vakuuttanut Jumalalle kaikkein mieluimmin toivovansa. Täällä tulisi itsensä kieltämys ja vähäpätöisyys mitä runsaimmassa määrässä hänen osakseen, täällä ei turhamaisuus eikä ylpeys häntä kiusaisi, täällä, pienien ja halveksittujen keskuudessa, hän ehkä saattaisi vaikuttaa jotakin hyvää.