Niin se varmaankin oli, oli varmaan Jumala itse, joka sanoi: "Mene, mihinkä sinut lähetän." Eikä hän omasta puolestaan epäillytkään. On kyllä totta, että häntä tuskastutti ajatus, että hänen nyt olisi lähteminen pieneen seurakuntaan kaukana Norrlannissa ja että hänen olisi keskeyttäminen elämän ura, joka jo oli osottanut niin loistavia tulevaisuuden toiveita. Vaikutuksensakin pääkaupungissa, joka äskettäin oli tuntunut hänestä niin raskaalta ja toivottomalta, esiintyi nyt hurmaavassa hohteessa, jonka tieto peruuttamattomasta eroamisesta tavallisesti luo ikävimpiinkin asioihin ja olosuhteisin. Mutta hänen vilpitön halunsa päästä pois ja saada alkaa uutta elämää voitti tämän kiusauksen ja saattoi hänet nöyrästi kuiskaamaan: "Niin, Herra, minä menen."
Mutta — Gabrielle, mitä hän sanoisi, mitenkä hän tulisi kestämään tätä koetusta, sillä Robert tiesi, että hän sellaisena tulisi pitämään muuttoa Norrlantiin? Ja eikö häneltä tässä tapauksessa vaadittukin liiaksi? Eikö hän ollut liian nuori, liian kokematon, liian herkkä niin ruumiin kuin sielun puolesta, jotta häntä olisi voinut niin äkkiä temmata entisestä ympäristöstään ja siirtää uusiin, hänelle luultavasti vaikeisin ja tukaliin oloihin.
Ajatus tulevasta kohtauksesta muuttui hänelle melkein sietämättömäksi. Mitenkä helpolta olisi kaikki hänestä tuntunut, ell'ei hänellä olisi ollut Gabriellen vastarintaa voitettavana! Hänen mielestään ei tällä hetkellä olisi voinut löytyä mitään kärsimystä, mitään itsensä kieltämistä, jota hän ei olisi kestänyt ilolla, jos hänellä vaan rinnallaan olisi ollut vaimo, joka olisi häntä ymmärtänyt. Ja sen täytyi kuitenkin tapahtua! Hänen liikutetuissa tunteissaan oli vielä sijaa epäilylle ja myönnytyksille, vaan hänen sydämmensä syvyydellä lepäsi tyven päätös: "minun täytyy päästä täältä pois, maksoi mitä maksoi."
Sinä päivänä ei hänelle ilmaantunut mitään sopivaa tilaisuutta puhumaan Gabriellen kanssa, eikä vielä seuraavanakaan, mutta illalla, kun hän oli lopettanut työnsä, meni hän, hetken valmistettuaan itseänsä vakavalla rukouksella, vaimonsa luo, lujalla päätöksellä ilmoittaa hänelle kaikki.
Gabrielle makasi lepotuolissa lukien. Hänen takanaan paloi lamppu, jolla oli keltainen varjostin, joka loi lämpimän valon hänen ruumiilleen ja kasvoilleen.
Robert pysähtyi ovelle muutamaksi silmänräpäykseksi, katsellen vaimoaan. Hänen mielestään tuo ankara laki: "leikkaamme, mitä olemme kylväneet", kohtasi häntä raskaasti tällä hetkellä. Hän oli aina tiennyt tällaisen hetken olevan odotettavissa; hän oli aina tiennyt, että hän kerran olisi pakoitettu vaimolleen asettamaan vaatimuksen, jota täyttämään tämän voimat eivät riittäneet.
Suhteellinen onni, jota he olivat nauttineet, miellyttävä koti, jonka Gabrielle oli järjestänyt, ja jonka mukavuus ja upeus suureksi osaksi oli ollut vaikuttimena hänen viihtymiseensä, myönnytykset, joita hän oli tehnyt miehensä tähden ja mieltymys, jota hän oli koettanut osottaa tämän toimissa, — kaikki tämä oli omiaan yhä suuremmassa määrässä vaikeuttamaan päätöstä, jonka Robert aikoi tehdä. Jos heidän avioliittonsa olisi ollut onneton, ei hän, kuten nyt, olisi arastellut tuottamaan vaimolleen tuskaa. Mutta nyt oli heidän välillään vaan tuo ainoa seikka — ettei Gabrielle häntä ymmärtänyt, ettei hän milloinkaan ollut voinut seurata hänen syvintä sieluelämätään — ja tämä eroitti, varmemmin kuin mikään onneton suhde avio-elämässä, heidät tällä hetkellä toisistaan.
Kuullessaan Robertin askeleet, laski Gabrielle pois kirjan, käänsi puoleksi päätään ja ojensi hymyillen toista kättään.
Robert tarttui hänen käteensä ja puristi sitä ystävällisesti, vaan päästi sen heti senjälkeen. Sitten otti hän tuolin ja istuutui lepotuolin viereen vastapäätä vaimoaan.
Hänen tapansa ja kasvojensa ilme herätti Gabriellessa pahaa aavistavan tunteen. Jo kaksi kertaa ennen oli hän miehensä kasvoilla nähnyt tämän synkän, vakavan ilmeen ja kummaltakin kerralta oli hänellä tuskallisia muistoja. "Oi, mikä nyt on tapahtuva, mitä hänen levoton mielensä nyt on keksivä? Onhan meidän nyt niin hyvä ja rauhallinen olla, eikö se nyt saisi jatkua?" Nämät ja samantapaiset ajatukset ehtivät jo syntyä hänessä sillä välin kuin hän, katse kiinnitettynä kirjaan, jonka hän taas oli ottanut käteensä, odotti Robertin alkavan.