"Niin, aivan luonnollista, se kuolettaa sen kokonaan", vastasi tehtaanhoitaja, jota Robertin viimeiset sanat suuresti miellyttivät, vaikk'ei hän täydellisesti ymmärtänytkään niiden merkitystä. "Goodtemplaarismi on epäilemättä sekin arvossa pidettävä ja onkin kyllä vaikuttanut paljon, sitä ei kukaan voi kieltää. Mutta minun vakuutukseni on, että nykyään, ainakin täällä Ryforsissa, kokoontuvat goodtemplaarit suurimmaksi osaksi vaan saadakseen aikaan valtiollisia ja yhteiskunnallisia muutoksia ja liittoutuvat hoitajia ja pehtoreita vastaan ja katkeroittavat heidän elämänsä."
Tällaisen väestön keskuudessa koetti Robert nyt vaikutuksellaan saavuttaa sitä sielun sopusointua ja mielen tasapainoa, jota hän turhaan oli etsinyt työstään Tukholmassa, joka kuitenkin, ihmissilmin katsoen, näytti niin hyvin menestyvän. Alussa — nimittäin senjälkeen kun hän oli tottunut puoleksi täytettyyn kirkkoon ja voittanut tuskallisen pettymyksen, minkä tämä näky hänessä herätti — tunsi hän myöskin, mitenkä, hänen pyrkiessään päästä tuttavalliselle kannalle seurakuntalaistensa kanssa ja saada heitä jälleen sen kirkon yhteyteen, jonka he olivat hyljänneet, uudet harrastukset hänessä heräsivät. Hänen harras, vilpitön toivonsa oli voida olla todellinen paimen sille laumalle, johon hän oli tullut kutsutuksi ja tälle toivomukselle uhrasikin hän koko persoonallisuutensa, ei ainoastaan puhujalahjansa, vaan kaikki harrastuksensa, kaiken aikansa, kaikki voimansa, parilla sanalla sanoen: kaiken elämänsä.
Mutta kuta enemmän hän ahdisti väestön heikkoja puolia, sitä enemmän hän tunsi, mitenkä hän itse ikäänkuin tarttui kaikkiin juoviin, mitkä eroittivat eri puolueet toisistaan ja sitä enemmän lannistui hänen ensimmäinen innostuksensa. Mitenkä olisi mahdollistakaan, että yksi ainoa henkilö saattaisi riittää kaikille näille puolueille, jotka eivät millään ehdolla tahtoneet sopia keskenään? Mitenkä hän saattaisi olla sielunpaimenena seurakunnassa, joka oli niin vihamielinen kirkkoa kohtaan, niin moneen uskonnolliseen puolueesen hajonnut kuin Ryfors; mistä hän löytäisi lujan pohjan, jolle perustaisi vaikutuksensa, kun kaikki ihmiset häntä kohtelivat kylmyydellä, epäluulolla tahi välinpitämättömyydellä?
Hänen yrityksensä saada väestöä käymään kirkossa näyttivät tulevan yhä vähemmän ja vähemmän hedelmää kantaviksi. Sunnuntai toisensa perään esiintoi hän kaiken kaunopuheliaisuutensa ja mietti saarnansa huolellisemmin kuin milloinkaan ennen; sunnuntai toisensa perään ajatteli hän: "ensi kerralla on asian laita varmaankin parempi", vaan aika kului tuomatta mitään muutosta mukanaan. Ainoastaan lähiseudun niinkutsutuissa säätyläisissä alkoi vähitellen liikkua huhuja Robertin kaunopuheliaisuudesta, ja kuta enemmän nämät huhut kasvoivat, sitä enemmän täyttyivät Ryforsin pienen kappelin penkit säätyhenkilöistä, etupäässä naisista, jotka usein pitkien matkojen päästä tulivat kuulemaan uutta pastoria.
Eräänä iltana loppupuolella kesää, kun Robert istui lukemassa huoneessaan, koputti palvelija ovelle ja sanoi seppä Danielsonin eli vanhan Danielin, kuten häntä yleensä kutsuttiin, olevan salissa ja kysyvän saisiko hän hetkisen puhutella pastoria.
"Aivan kernaasti", vastasi Robert laskiessaan pois kirjan, nousi ja meni saliin, jossa. Daniel seisoi ovensuussa, odottamassa, puettuna työvaatteisiinsa, esiliina edessä, vanha ruskea valetukka solmittuna leuan alle ja lakki kädessään.
"Hyvää iltaa, Daniel", sanoi Robert ystävällisesti, ojentaessaan vanhukselle kätensä, "on hauska nähdä teitä, käykää sisään, niin saamme jutella hetkisen."
"Kiitoksia, pastori", vastasi Daniel hymyillen ja käpristi toista silmäänsä niin että rypyt sen yläpuolella tulivat tavallista tiheämmiksi. "Niin, kas ensiksikin minun täytyy pyytää pastoria olemaan niin hyvän ja antamaan anteeksi suuren rohkeuteni tulla näin, mutta nähkääs pastori, minulla oli vähän jotakin, jota tahtoisin saada sanotuksi…" Daniel vaikeni, raapasi päätään, loi pastoriin hyväntahtoisen, veitikkamaisen katseen, vaan seisoi liikahtamatta ovella.
"Käykää sisään, käykää sisään", toisti Robert vähän kärsimättömästi, avatessaan huoneensa oven ja kädellään viitatessaan Danielille, "käykää sisään, niin saan kuulla mitä Danielilla on sanottavaa…"
Daniel kumarsi muutaman kerran jyrkästi, raapasi jälleen päätään ja seurasi sitten pitkin, varovaisin askelin Robertia hänen huoneesensa.