Mutta kun rouvat ja neidit olivat hetkisen asiaa jauhanneet, arveli rouva Aurell, pieni papinrouva Gärdshällasta, joka ei tähän asti ollut lausunut sanaakaan, että saattoi jo olla tarpeeksi.
"Minun mielestäni hän on pieni, herttainen ja kaunis nainen", sanoi hän tyytymättömän näköisenä katsellen läsnä-olijoita, "ei ole niinkään helppoa ventovieraana tulla jonnekin ja olen varma siitä, että hän tunsi itsensä ujoksi meidän kaikkein joukossa, eikä sentähden tullut sanoneeksi sanaakaan, tuo pieni raukka, kunnes hyvä tohtorimme, joka aina on ystävällinen yksinäisiä naisia ja eläimiä kohtaan, tuli hänelle avuksi!"
Kaikki läsnä-olijat rupesivat nauramaan ja loivat merkitseviä katseita toisiinsa. Vaan rouva Aurell oli aina niin ihanteellinen, hänen mielestään, kuten rouva Bergerillä oli tapana pilkallisesti sanoa, ihmiset ja olot eivät olleet sellaisia kuin ne todellisuudessa olivat, vaan sellaisia jommoisiksi hän ne tahtoi, eikä siis maksanut vaivaa vastustaa häntä.
Hän saikin pitää mielipiteensä Gabriellen ujoudesta, eikä kukaan koettanut saada horjumaan hänen äänetöntä päätöstään tulevaisuudessa auttaa ja suojella tuota pientä papin rouvaa kaikkein henkilöiden keskuudessa ja kaikissa oloissa, jotka olivat hänelle vieraita.
X.
Seurakunta, jonka paimeneksi Robert oli asetettu, ei ollut suuri, vaan semmoisenaan saattoi se uutteralle papille antaa enemmän miettimisen aihetta ja enemmän työtä kuin kaksi kertaa niin lukuisa seurakunta jossakin muussa osassa maata. Sillä koko tämä seutu ikäänkuin vapisi tukahdetusta levottomuudesta, salaisesta tyytymättömyydestä, joka kuumien, maan-alaisten lähteiden tavoin kiehui kansan mielessä. Uskonnollisessa suhteessa olivat työmiehet hajaantuneet lukemattomiin tunnustuksiin, jotka kaikki olivat enemmän tahi vähemmän julkisessa riidassa keskenään. Hengellisiä kysymyksiä väestö eninten pohtikin. Myötänsä kuuluutettiin rukoushetkiä ja kokouksia milloin lähetysmajalle, milloin metsään, milloin jonkun työmiehen kotiin. Väliin saapui joku tunnettu matkustava saarnaaja, kokosi joukottain kuulijoita herätyssaarnaansa ja jätti jälkeensä rajun kuohuilemisen omien nukkuviin sieluihin; väliin oli waldenströmmiläisillä uskonnollisia juhlia huoneustossa, joka oli heidän hallussaan ja jonka he omilla varoillaan olivat rakentaneet; väliin tuli osa pelastus-armeijaa kaupungista tänne ja heille omituinen, jokapäiväinen vaan samalla salaperäinen soitto kaikui silloin koko seudun yli ja viekoitteli ihmiset kirkosta ja rukoussaleista.
Ilma oli ikäänkuin täynnä uskonnollisia kysymyksiä; osassa työmiehiä oli hengellisen elämän nälkä tullut niin voimakkaaksi, että se oli muuttunut melkein jonkinmoiseksi taudiksi, joka ilmaantui alituisessa kokousten ja hengellisten keskustelujen tarpeessa…
Näiden uskonnollisten ilmausten rinnalla oli kansassa luonnollisesti vapaa-uskoisuuden ja kevytmielisyydenkin pesiä, joissa sen sijaan uudet yhteiskunnalliset liikkeet tukahdettuina kuohuivat kahta voimakkaammin. Goodtemplaarien suuressa salissa, joka oli saman talon toisessa kerroksessa — muinoin koulutalo — sekä niin kutsuttu lähetysmaja, tapasivat toisensa ne työmiehet, jotka, yhtä suurella halveksumisella puhuivat waldenströmmiläisten ja uskovien rukoushetkistä ja pelastusarmeijan sotilaista kuin puhdasuskoisista kirkossakävijöistäkin, tästä salista, jonka ainoana jumalallisuutena oli raittius, levisi kansaan liike, jonka tarkoituksena oli vapaa-uskoisuuden, yleisen äänestysoikeuden, korotettujen työpalkkojen, normaali-työpäivän y.m. aikaansaaminen. Goodtemplaarien lahko ylläpitikin vihamielisyyttä herrassäädyn ja työkansan välillä, mikä, huolimatta Ryforsin työväen verrattain hyvästä asemasta, katkeroitti monen mielen. Tehtaan hoitaja, iäkkäänpuoleinen vanhapoika, joka jo kahdenkymmenen vuoden kuluessa oli ollut sahojen hoitajana ja joka perin pohjin tunsi seudun väestön, sanoikin tavallisesti, että itsepintaisimmat ihmiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä ja joita hän työväenkysymyksessä enin pelkäisi, olivat juuri goodtemplarit.
"Uskovaisten ja waldenströmmiläisten kanssa tulee kyllä helposti toimeen", sanoi hän kerran, keskustellessaan Robertin kanssa, "ne ovat yleensä hyväntahtoista väkeä, vaikkeivät olekaan rivakimpia työntekijöitä. Mutta mahdotonta on uskoa, miten ylpeitä herroja goodtemplaarit melkein poikkeuksitta ovat. Kun he vaan ovat voineet lakata juomasta, valtaa heidät auttamaton itserakkaus. Tuntuu aivan siltä kuin he arvelisivat, ett'ei sen jälkeen enään vaadittaisi mitään, että he sen jälkeen olisivat joka suhteessa oivallisia ja nuhteettomia…"
"Se on aivan luonnollista", vastasi Robert vakavasti. "Jokaista tuollaista pyrkimystä täydellisyyteen, joka ei perustu perinpohjaiseen sisälliseen muutokseen, vaan ainoastaan jonkun yksityisen siveellisen hyveen ulkonaiseen omistamiseen, seuraa aina itsevanhurskauden henki, joka kuolettaa kaiken jatkuvan, elimellisen kehityksen…"