Gabrielle pudisti päätään.
"Ei, eroitus oi ole ainoastaan ulkonainen. Tuollaisien ihmisten tunteet, ajatuksenjuoksu, yksin intohimotkin ovat aivan erinlaiset. Olen kyllä nähnyt minkälaista kansa Säboholmissa oli: asiat ja olot, jotka kauhistuttaisivat meikäläistä, ovat heidän mielestään aivan luonnolliset. Muistan että kerran piti erään vaimon olla apuna tuolla kyökissä ja hänen pieni lapsensa makasi kuolinvuoteellaan; me tahdoimme lähettää hakemaan jotakuta toista, vaan se oli mahdotonta. 'Ei millään muotoa, se ei suinkaan ole tarpeellista', vastasi hän, 'kyllä minä tulen, lapsi ei luullakseni voi elää kuin korkeintaan pari tuntia, ja minä tulen heti, kun se vaan on kuollut.' Oli aivan kuin hän olisi puhunut kissastaan tahi porsaastaan. Ei, voitte olla varma siitä että köyhyys tylsyttää tunteet ja tekee oikeudenkäsitteetkin vääriksi."
"Ja ettekö te luule rikkauden ja ylellisyydenkin sitä tekevän?" vastasi tohtori. "Sen se tekee ja viellä kahta suuremmassa määrässä. Ennenkuin tulin tänne, olin lääkärinä muutamissa rikkaissa perheissä Tukholmassa, enkä ole koskaan eläissäni nähnyt niin tylsyneitä tunteita ja niin vääriä käsitteitä kuin näitten perheitten kaikilla jäsenillä oli. En siltä suinkaan tahdo sanoa, että kaikki rikkaat olisivat niin tylsyneitä, minä vaan väitän rikkauden olevan yhtä siveyttä turmelevan kuin köyhyydenkin ja että suuresti erehdytään väitettäissä köyhien sielu-elämän olevan vähemmän kehittyneen kuin rikkaiden. Kyllä kai minä teidän mielestänne olen aivan mahdoton", lisäsi hän leikillisesti räpyttäen silmiään, "te olette siniverinen, korkeasyntyinen ja hienohermoinen ylimys-ystävä ja minä taas olen vahva-verinen kansanystävä, jonka isoisä oli talonpoika ja olen itsekin jotenkin punainen. Mutta mitä nyt saan luvan tarjota teille?"
Heti illallisen jälkeen sanoi Gabrielle jäähyväiset ja läksi pois; Robert, joka illemmalla oli luvannut tulla häntä noutamaan, olikin lähettänyt sanan, ett'ei hän voinut tulla ja siksi ei Gabriellekaan tahtonut viipyä kauempaa. Myöskin tohtori heitti jäähyväiset, huolimatta kaikista kielloista ja pyynnöistä, että hän viipyisi vielä hetkisen, ja saattoi lupauksensa mukaan Gabriellen tämän portille asti.
Tuskin olivat Gabrielle ja tohtori menneet, kun oli aivan kuin sulku äkkiä olisi poistettu ja juoruileminen esteettä olisi saanut tulvata esiin.
"Minä huomasin sen heti", sanoi rouva Berger, joka luuli olevansa erinomaisen tarkka ihmistuntija ja joka jo niin kauan ja niin voimakkaasti oli siitä huomauttanut, ettei kenenkään mieleen nyt enää edes juolahtanutkaan vastustaa häntä. "Ensi hetkestä huomasin hänen olevan tuollaisen, joka pitää miehistä, eikä viihdy naisten seurassa. En ensin tahtonut sanoa mitään, sillä ihmiset ovat niin taipuvaisia uskomaan, että — erittäinkin täällä Ryforsissa liioitellaan, — mutta nyt luulen, että me vähän jokainen ymmärrämme minkälainen hän on…"
Tämän sanottuaan puristi rouva Berger huulensa kokoon, nyökäytti pari kertaa päätään ja kääri kokoon työnsä salaperäisellä pontevuudella, mikä viittasi suureen joukkoon syvämielisiä, vielä lausumatta olevia huomioita Gabriellen sielu-elämästä.
"Minusta vaan on niin omituista, ett'eivät ihmiset sen enemmän hillitse itseään", sanoi rouva Kernell sävyisästi, "hänhän tuskin suvaitsi sanoa sanaakaan koko ajalla, mutta heti, kun tohtori tuli, tuli hänestä itse puheliaisuus ja iloisuus…"
Rouva Berger naurahti pilkallisesti. "Ja sitä sinä ihmettelet? Sellaisia ihmiset ovat, ystäväni, sellaisia he ovat! Kun he suvaitsevat hillitä itseään, tekevät he sen, muuten ei. Ei tarvitse odottaakaan arkuutta ja hienotunteisuutta, sillä sitä ei ihmisillä yleensä paljoakaan ole…"
Rouva Stork huokasi tavallista syvempään, ja neiti Lorén, joka, vaikk'ei kuullutkaan mitään, kuitenkin mielellään tahtoi ottaa osaa keskusteluun, toisti moneen kertaan tavallisen lausepartensa: "niin kyllä, niin kyllä!"