"Sen kyllä heti sanon pastorille", vastasi Daniel järkähtämättömän tyvenesti, "mieliala on aina hartaampi ja tuttavallisempi rukoussalissa, jossa jokainen osaa esiintuoda, mitä milloinkin ajattelee ja selvittää sydämmensä huolia ja mietteitään, jotka usein voivat olla hyvinkin mutkallisia. Sitä ei voi tehdä kirkossa, siellä saa istua, vastaan-ottamassa ja yhä vaan vastaan-ottamassa, kunnes tulee uniseksi ja kyllästyneeksi kestitsemisestä. Nähkääs pastori, sellaista me kutsumme kuolleeksi jumalanpalvelukseksi, mutta hartaushetkillä on elämää. Mutta pastori tekee tietysti niinkuin itse tahtoo, enhän minä voi teitä pakoittaa. Sitten oli vielä eräs asia, joka koski saarnaajia Steniä ja pastori Jönsonia, joilla on tapana aina väliin käydä täällä; Jönson, hän nyt vasta on oikea herätyssaarnaja hän, kun hän puhuu, tuntuu aivan siltä kuin olisi tulta ruumiissa ja väliin minun mielestäni on aivan kuin taivas avautuisi ja tulisi uudestaan helluntaipäivä ja Pyhä Henki jälleen vuodatettaisiin meidän päällemme. Kas sillä miehellä vasta lahjat on. Niin, minä vaan ajattelin, että pastorin pitäisi antaa kutsua hänet tänne, sillä täällä kyllä minun mielestäni tarvittaisin herätystä. Strand, Aurellin varapastori, kyllä myös joskus saarnaa täällä ja hän on tosin hyvin hyvä ja uskovainen mies, vaan herätyksen lahjaa hän ei sentään ole saanut siinä määrässä kuin tuo toinen, Jönson nimittäin. Entinen pastorimme Medin oli niin erinomaisen hyvä ja kutsutti hänet aina vähän väliä tänne ja mielessäni ajattelin, ett'ei pastorilla suinkaan olisi mitään sitä vastaan."
Robert seisoi hetkisen, kädellään nojautuen kirjoituspöytään ja rypistetyin kulmakarvoin tuijottaen eteensä. Mikä iva! Hän, joka Tukholmassa oli saarnannut täpösen täysille kirkoille, hän ei täällä voinut täyttää pientä kappeliakaan, ja hänen edessään istui vanha, sivistymätön työmies, joka järkähtämättömän tyvenesti pani hänet ankaran arvostelun alaiseksi.
Loukattu ylpeys katkeroitti hänen mielensä, vaan sydämmensä syvyydessä tunsi hän olevansa sorrettu.
"Ei suinkaan, kutsukaa vaan kernaasti hänet tänne", sanoi hän vihdoinkin väsyneesti, "mutta mitä tekemistä minulla sitten oikeastaan täällä on? Teillä on pappi, ettekä tahdo häntä kuulla, vaan kutsutte tänne muita saarnaajia, mitä minun sitten enää hyödyttää jäädä tänne? En kuitenkaan tahdo vastustaa teidän toivomustanne; jos te luulette, että joku toinen voi antaa teille enemmän kuin minä, niin kutsukaamme vaan hänet tänne!"
"Niin, niin", sanoi Daniel ikäänkuin itsekseen, miettivänä katsoessaan lattiaan, "käsitän kyllä, että on hyvin vaikeata itse tulla oikein pieneksi ja ainoastaan tehdä työtä, että Kristus kasvaisi. Tuo oma itse, se vasta on kavala kettu se, joka ei päästä irti, se tahtoo viimeiseen asti pysyä mukana, se… Niin, niin … niin, niin…"
Daniel huokasi, pyyhkäsi muutaman kerran kädellään nenäänsä, huokasi jälleen ja toisti: "niin, niin … niin, niin."
Terävän veitsen tavoin Danielin sanat koskivat Robertiin. Hän tunsi silmänräpäyksessä tuomion ja totuuden, minkä ne sisälsivät; hän huomasi ajatelleensa ainoastaan omaa itseään, omaa arvoaan, omaa kunniataan, eikä sitä Herraa ja Mestaria, jonka puolesta hän luuli sotivansa. Hetkisen taisteli hän ankaraa taistelua; hänestä tuntui siltä, kuin Jumala vaatisi häneltä melkein yli-inhimillistä nöyryyttä ja hänen sydämmensä pohjasta nousivat katkerat, liikutetut ajatukset: "Sinä tahdot minua rangaista … pyysin sinulta vaatimatonta asemaa … työtä, jossa saattaisin unhoittaa itseni … ja nyt tahdot tehdä minut mitättömäksi … niin, vieläkin sitä pienemmäksi … tahdot osottaa minulle, ettet edes täälläkään minua tarvitse… Herra, mihinkä minä menen?"
"Niin, rakas Daniel, olette aivan oikeassa", sanoi hän lyhyesti ja katkerasti, "tuo oma itse se on, joka tahtoo pysyä esillä, oma itse se oli, joka puhui, kun minä toivoin voittavani seurakunnan itselleni, kun kenenkään muun sekaantumatta asiaan, toivoin pääseväni sen paimeneksi. Siihen pyrkiminen oli hulluutta ja ylpeyttä, ja Jumala on minua rangaissut. — Kutsukaa siis kernaasti tänne saarnaaja, josta puhuitte. Jos hän tahtoo saarnata esimerkiksi ensi sunnuntaina, saa hän tehdä sen hyvin mielellään. Ehkäpä silloin tulee enemmän väkeä kirkkoon ja siinä tapauksessahan toivomukseni on täytetty, vaikka aivan toisin kuin mitä ajattelin."
"Niin, nyt saan kiittää pastoria nöyrimmästi", vastasi Daniel ja nousi seisomaan. "Saan siis kirjoittaa hänelle, Jönsonille nimittäin, että hän tulee sunnuntaina, niin pastori ja hän saavat sitten jutella, mitä tulisi tehdä, jotta seurakuntaan saataisiin vähänkin yksimielisyyttä. Luulen, että pastori ja hän tulevat hyvinkin sopimaan keskenään. Sillä kas sillä miehellä vasta rakkaus on, hänelläkin, ja jollei minulla ole rakkautta, olen minä kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, niinkuin 1 Kor. 15:1 sanotaan. Huomatkaa: kilisevä kulkunen, kilisevä. Niin, nyt minun täytyy vielä kerran pyytää pastorilta anteeksi. Ajattelin kyllä niinkin: 'ei sovi, että tuollainen köyhä raukka kuin sinä, menet oppineitten ja ylhäisten ihmisten luo. Mutta sitten minä ajattelin, että jos vaan henki on oikea, niin kaikki käy hyvin', kas, niin minä ajattelin… Niin, minä nyt toivon, ettei pastori ole minuun suuttunut?"
"Rakas Daniel!" vastasi Robert ja puristi ystävällisesti vanhan sepän kättä, "päinvastoin, olen teille hyvin kiitollinen siitä, että tulitte. Tämä keskustelu on tehnyt minulle hyvää ja olen todellakin iloinnut nähdessäni ihmisen, joka näyttää niin onnelliselta kuin te…"