Sitten kumarsi hän muutaman kerran jäykästi, pyyhkäsi nenäänsä, tallusteli huoneesta pitkänä, koukkuisena ja kömpelönä. Vanha, ruskea valetukka oli vähän kallellaan ja pienet viekkaat silmät säteilivät myötätuntoisuudesta ja ystävällisyydestä. Hän astui hyvin varovaisesti poikki salin lattian ja oli yhä edelleen sylkemättä, vaan heti päästyään portaille, kääntyi hän sivullepäin ja sylkäsi pari kertaa pontevasti, ikäänkuin korvatakseen vahinkoa, minkä oli kärsinyt sisällä pastorin luona, jossa hänen täytyi pidättää itseään.
Jäätyään yksin, istui Robert pitkän aikaa, pää käden nojassa, vaipuneena syviin ajatuksiin. Hän muistutti mieleensä keskustelua, joka hänellä viisi vuotta sitten oli ollut Gabriellen kanssa Säboholmin lehmuskäytävässä ja jolloin hän niin varmaan oli vakuuttanut, ettei hän ainoastaan uskonut onnen olemassa-oloon, vaan myöskin luuli sen omistamisen olevan jokaisen ihmisen omassa vallassa. Saattoiko hän vielä vakuuttaa samaa?
Häntä pöyristytti, kun tämä kysymys, kylmänä ja taipumattomana kuten lääkärin veitsi haavaan, hänen sieluunsa tunkeutui. Mutta väkivaltaisella voimanponnistuksella hän sysäsi sen syrjään ja kävi jälleen käsiksi työhönsä, joka Danielin tullessa oli keskeytynyt.
Illalla myöhemmin läksi hän Gabriellen kera kävelemään. He keskustelivat innokkaasti syysillan pimeässä käydessään katua, ohi työväen asuntojen, joiden akkunoista loimusi takkavalkeain loiste, punaseksi maalatulle, vastaiselle rannalle vievälle sillalle kulkevaa maantietä pitkin. Gabrielle oli hyvällä tuulella ja kertoeli Ryforsyhteiskunnasta tohtorilta kuulemiaan juttuja, joille hän antoi pisteliään leiman, mikä oli piintynyt hänen puheluunsa niinkuin vaatteisiin hajuvesi. Robert kuunteli naurahdellen, taikka pisti jonkun sanan väliin. Välistä vetäen yhtä köyttä milloin pilanpäiten, milloin todenteolla, he koko ajan jatkoivat keskustelua, mutta välttivät kaikkia syvällisempiä aiheita, aivan kuin olisivat kilpaa koettaneet väistää tosiluottaumuksen yritykset.
Illemmalla tohtori tuli kotiin ja soitti sekä lauloi heille. Innokas soitannon ystävä kun oli, Robert irtaihe työpöytänsä äärestä ja istui sohvan kulmassa myöhään iltaan nauttien kauniista sävelistä, jotka kaiullaan nyt kuten ennenkin houkuttelivat väkeä ikkunan ulkopuolelle kuuntelemaan.
Vaan kun tohtori heidät jätti, kun Gabrielle meni levolle ja Robert jäi yksin työhuoneeseensa, niin hänet valtasivat samat surulliset mietiskelyt. Kuten viime vuosien monena levottomana, tuskallisena yönä ennen, niin nytkin uni häntä pakeni. Tuntikaudet hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, kasvot käsien välissä, taikka käveli edestakasin pitkin lattiaa tukahuttaakseen yhä rajummaksi käyvän rauhattomuuden. Näitä, loppumattoman pitkiä hetkiä valvoessaan, kun koko ympäristö uinui, ja hiljaisuutta häiritsi ainoastaan yövahdin torven torahdus tahi lautatarhalta kuuluva ykstoikkoinen huuto, "tie auki!" hänen ensi kerran valtasi epäilys koko kauhistavalla voimallaan. Hän ei voinut sitä kauvemmin vastustaa, ei enää niinkuin ennen sitä rukoilemalla tai lukemalla poistaa — se kasvoi vaan kasvamistaan tarun kuvaaman pedon tavalla, jolle, heti kun siltä pää poikki lyötiin, hartioille kasvoi uusi pää, jolla se ikenet irvallaan katsoa muljotti vihollistaan.
Jok'ikinen soppi hänen sielussaan, jok'ainoa rahtunen hänen muistossaan, jonka jo oli verhonnut unheen harso, loihti nyt esiin nuo epäilyn aatokset, jotka heräävät kuni myrkylliset matelijat päivän valon tunkiessa komeroon, jossa ne ovat nukuksissa lojuneet. Ja yön yksinäisessä hiljaisuudessa selkeni hänen sielunelämänsä kuumeentapaisesti ja hänen muistinsa terottui aivan kuin menneisyyskin äkkiä olisi tullut jollain yliluonnollisella tavalla valaistuksi. Keskusteluista, joihin hän oli ottanut osaa epäilijäin tahi kieltäjäin kanssa kuului kuiskeena hänen korvaansa sanoja, jotka hän jo oli luullut kerrassaan unohtaneensa, vaan tällä hetkellä ne kuuluivat yhtä selvästi kuin olisivat olleet eilen puhuttuja. Yksi kuiskasi: "Tiede on se uusi vapahtaja, joka vapauttaa ihmiskunnan kärsimyksen kahleet"; toinen taas: "Se Jumala, jota kutsutaan kaikkivaltiaaksi, vaan joka ei voi pelastaa lapsiaan lukemattomista kärsimyksistä, on varmaan tyhmä tai julma." Kieltävistä tai pilkkaavista kirjoituksista, joita hän oli ennen lukenut voidakseen niitä vastustaa, ilmaantui tulikirjoituksena aineelliseen suuntaan meneviä väitöksiä, joita hän oli paljon mietiskellyt voimatta niitä näyttää vääriksi, jotka hänestä tällä hetkellä näyttivät sisältävän vastustamattoman totuuden. Ja kaikki ne vastaväitteet, joita hän alakuloisuuden vaivatessa oli uskaltanut panna omaa uskoansa vastaan, kaikki nuo pelottavat kysymykset: miksi tämä ilottomuus, vaikka koko luonto julistaa ilonsanomaa, miksi tämä sammumaton onnen jano, miksi tämä pimeydessä elo, mikä elämämme tarkoitus? — Kaikki nämä nyt karkasivat hänen kimppuunsa moninkerroin lisääntyneellä voimalla ja murtaen koko hänen sisällisen olemuksensa, hänen kerrassaan masensivat.
Voiko tosiaankin olla näin? Eikö hänen uskonsa olisikaan muuta kuin narripeliä, toisaalta tunteen ja mielikuvituksen välissä lakkaamattoman taistelun tulos, toisaalta taas sota, jossa hän ainoastaan herkeämättömillä ponnistuksilla oli saanut järjen jäämään alakynteen. Tokkohan nyt koituisi tuo kauhea hetki, jonka hän niin usein ennen oli kamalan näyn muodossa havainnut, jolloin se uskonperustus, jolle hän oli rakentanut koko elämänsä, horjuisi ja romahtaisi rikki.
Tämä uneton yö ei ollut ensimmäinen, jona hän pani vastattavakseen tällaisiin kysymyksiin; ne olivat usein ennenkin, mustien lintujen tavalla, piirittäneet hänen ja suhisseet hänen ympärillään, vaan nyt hän tunsi että oli ensi kerta, jolloin hänellä ei ollut kyllin voimaa ajaakseen pois niitä, nyt ne saivat ensi kerran jäädä ja laatia pesänsä hänen sieluunsa.
Harvinaisen hyvin olikin tuo sivistymätön työmies teeskentelemättömällä kysymyksellään saanut raadelleeksi koko hänen sisimmän olentonsa. Hänelle juontui mieleen, mitä oli keskustellut Danielin kanssa, elävästi hänen eteensä kuvautui vanhan sepän iloloisteinen katse, kun hän sanoi: "onnellinen olen päivät päästään", ja tämän lämpimän uskon ilo verrattuna hänen omaan synkeään alakuloisuuteensa sai hänen käsittämään vastustamattoman selvästi suhteensa Jumalaan. Hän alkoi ymmärtää, että se mies, joka sanoo itseään Herran palvelijaksi ja toimittaa hänen tehtäviään ja joka kumminkaan ei tunne muuta kuin apeaa mieltä ja alakuloisuutta, niin jopa suoraan sanoen, joskus epätoivoakin, että siinä miehessä piilee joku salaisuus, jota se ei uskalla tunnustaa, ei edes omalle itselleen. Ja eikö tämä salaisuus ollutkin juuri se, että hänen uskonsa olikin vain mielikuvitusta, jäännöksiä lapsen ja nuorukaisen uskonnollisista haaveiluista, joita poistaakseen häneltä puuttui rohkeutta. Vaan kun hän oli ehtinyt näin pitkälle, kun hän oli uskaltanut irtaantua tuosta kysymyksestä, silloin hänessä alkoi raivota epätoivon ja tuskan raju sää.