"Ei, Jumalani ja isäni!" hän puhkesi lausumaan, samassa langeten polvilleen ja liittäen kätensä ristiin, "ei, älä tätä, se jo olisi liikaa! Eikö sitten vielä ole tarpeeksi se, että maallinen onneni on riistetty, eikö riitä vielä sekään, että unelmani siitä onnesta, jota saisin nauttia lempimäni naisen keralla on haihtumaisillaan ja että minun oikeudenmukainen toivomukseni saada vaikuttaa hyödyllisesti työlläni on murtumaisillaan, ryöstetäänkö minulta nyt usko sinuunkin, Jumalani ja isäni, sinun rakkautesi, vapahtajani, jonka palvelukselle olen omistanut koko nuoruuteni. Ei, Herra, älä tätä, ota maallisen iloni viimeinenkin vilahdus, vaan anna minun toki pitää luottamukseni siihen, että sinä olot olemassa ja että sinä olet rakkaus."

Äkkiä hän hillitsi itseänsä ja nousi seisaalleen. Jääkylmän teräksen tavoin koski hänen sydämmeensä ajatus, että kun ihminen epäilee, niin lienee rukoileminenkin turha. Sillä hänhän juuri epäili, tokko löytyykään ketään, jota voisi rukoilla, ja siinä luulossa rukoiluhan oli aivan oman epäilynsä rukoilemista…

Vaan hän ei voinut sietää sitäkään kolkkoutta, minkä vaiennetut rukoukset jättivät. Vastoin järkeä ja logiikkaa hän uudelleen alkoi rukoilla, lämpimämmin, voimakkaammin, kuin koskaan ennen. Hän huusi kuten kuningas David: "Miksi hyljäät, Herra, minun sieluni, miksi peität minulta kasvosi?" eikä hän lakannut huutamasta, ennenkuin oli rukoilemalla ja kärsimällä kuolettanut epäilynsä — tahi ehkä pikemmin tuudittanut ne uneen.

Kun hän nousi polviltaan, jossa asennossa oli rukoillut, sai äkillinen huumaus hänet horjahtamaan ja polttava tuska hänen takaraivossaan puserti hänen huuliltaan vastentahtoisen kauhun huudahduksen. Hän koetti päästä vallalle ruumiillisesta heikkoudestaan, mutta huumaus yltyi, ja päänkipu tuli niin vaikeaksi, että hänen täytyi heittäytyä pitkälleen sohvalle ja loikoa siinä yli tunnin ajan kovissa tuskissa.

Hänen terveytensä ei koskaan ollut kehuttava, ja viime vuosien rasittava työ ja sieluntaistelut olivat sitä heikontaneet yhä enemmän. Jo Tukholmassa ollessaan sai hän tavan takaa samanlaisia huimaus ja päänkipu kohtauksia, mutta hänen Ryforsiin tultuaan ne olivat käyneet sekä taajemmiksi että vaikeammiksi. Ja sillä välin kun hän lojui siinä kalpeana, kylmä hiki otsalla, nousi hänessä suloisen surullinen aavistus siitä, ettei taistelua kenties olisi kestävä kauvan.

"Sen parempi", hän ajatteli, "sen parempi — kohta on kaikki ohitse ja unhotettu. Nyt minä pidän eloani niin tärkeänä, kärsimyksiäni niin äärettöminä, vaan jonkun vuoden kuluttua — mitä onkaan silloin väliä siitä, olipa yhtä taistelevaa ja epäilevää ihmistä enemmän tai vähemmän."

Aamuyöstä alkoi kovin kolotus helpottaa, hän nousi tilaltaan, pukeutui ja meni vuoteelleen saadakseen mahdollisesti hiukan lepoa yön viimeisenä hetkenä.

Seuraavana päivänä tunsi hän kumminkin itsensä virkeämmäksi ruumiiltaan ja sielultaan. Tuo kamala epäilys joka oli ahdistanut häntä menneenä yönä, tuntui hänestä nyt selvään päivän valossa painajaiselta, samoin kuin tuo kuolon enne jonka hän luuli tunteneensa kolottavassa päässään ja raukeissa jäsenissään, nyt hänestä näytti vain sairaaloiselta mielikuvitukselta. Taistelu, jonka hän oli kestänyt, oli ollut käännekohta, jolloin hän oli tyhjentänyt itsestään osan siitä kivusta, minkä hän muutoin aina kätki sieluunsa; ne palavat rukoukset joita hän oli huokaillut, niin epäileviä kuin olivatkin, kuitenkin olivat suoneet hänelle levon, jonkamoista hän ei ollut tuntenut kauvan aikaan.

Tämä verrattain hilpeä mieliala sai lisää vahviketta kauniista syksysäästä, joka tänään valoi läpikuultavan hohtavaa ilmaa meren ja lahdelman yli, ja jota Robert, innokas luonnonihailija kun oli, täysin mitoin nautti, sekä siitä seikasta, että kaksi työmiestä tuli iltapäivällä pyytämään häntä puhumaan Ryforsin raittiusseuran huoneustossa näinä päivinä pidettävässä suuressa raittiuskokouksessa. He sanoivat tahtovansa jotain hengellistä, mutta ei mitään "herännäistä", vaan jotakin järjellistä, kuten olivat kuulleet pastorilla olevan tapana puhua. Robert kiitti heitä luottamuksesta ja lupasi heti tulla. Tämä pieni myötätuntoisuuden osoitus vaikutti hänessä todellista iloa, ja tällaisessa mielentilassa ollen hän tarttui, kuni nälkäinen leipäkannikkaan, tilaisuuteen, joka nyt oli hänelle tarjona ja jossa hän voi auttaa ja hyödyttää.

Kokous pidettiin muutamaa päivää myöhemmin raittiuden harrastajain salissa, johon oli kertynyt täpösen täyteen väkeä sahalaitoksesta ja likitienoilta. Robert oli valinnut aiheekseen: Puusepän poika ja työmiesten ystävä, Jesus. Hän alkoi puheensa kertomalla Kristuksen vaatimattomasta kieltäytyvästä asemasta, eikä hän ollut puhunut montakaan minuuttia, ennenkuin hän hämmästyen tunsi, että selittämätön välinpitämättömyyden huuru-verho, joka hänen Ryforsiin tultua oli erottanut hänet kuulijoistaan, täällä oli poistunut, ja että hänellä nyt, niinkuin ennenmuinen, oli kuuntelijain tunteet ja aatokset vallassaan ja että hän mielensä mukaan voi virittää ja johtaa niitä. Tämä huomio vaikutti päivän valon tavoin hänen tunnokkaaseen sieluunsa; myötätuntoisuuden virta, jonka hän lakkaamatta tunsi kulkevan itsensä ja kuulijain välillä, lämmitti ja kiihotti häntä ja sai hänen puhumaan koko muinaisella ihastuksellaan. Kumma kyllä, että hän tuskin edeltä käsin oli ajatellutkaan tätä puhetta; hän ei ollut mihinkään Ryforsissa pitämistään esitelmistä pannut niin vähän vaivaa, niin vähän mietittyä kaunopuheliaisuutta, ja kuitenkaan hän ei ollut koskaan puhunut niinkuin tänään.