Sitten kului pari viikkoa, eikä kuulunut ei näkynyt sanomalehti-jupakan alkua. Mutta kauppamies oli kumminkin levoton; vähä väliä tulla suhisi hänen korviinsa vastenmielisiä huhuja, jotka häiritsivät hänen yölepoansa ja tekivät hänen luonteeltaan niin vihaiseksi, ettei ainoastaan kotiopettajatar vaan myöskin Johan Lind, joka kolme vuotta oli puodissa palvellut Bångin ostajia aikoi todenteolla jo samana keväänä muuttaa. Eräs huhu tiesi, että pastori olisi liittoutunut sahanhoitajan kanssa kukistaakseen hänen; toinen taas, että pastori itse aikoisi avata kauppaliikkeen, jossa työväki saisi ostaa kaikki polkuhinnalla; vielä kolmas tiesi kertoa että "Länsposten'in" toimittaja olisi käynyt täällä maalla ja keskustellut pastorin kanssa myöhään yöhön, ja että pian tulisi sanomalehteen vaarallisia paljastuksia.
Ja kauppias Bång uskoi kaikki nuo huhut, ja vaikka ne olisivat olleet vielä mahdottomimpia, niin hän kuitenkin olisi uskonut ne tosiksi, niin pelästynyt oli hänen mielikuvituksensa, niin rauhaton omatuntonsa.
Pian kuitenkin pääsi raivoamaan se rajusää, joka niin kauvan oli uhannut tuota pientä yhteiskuntaa "Länsposten'iin" otetun kirjoituksen muodossa. Siinä tehtiin pienempiin yksityiskohtiin saakka selkoa Bångin liikkeestä ja se näytti kuinka työmiehellä oli siitä vähin hyötyä ja kuinka myyjä rikastui tavaranottajain kustannuksella. Kirjoitus sen lisäksi vastusti velkajärjestelmää, joka petollisen sisäisen taudin tavoin hitaasti mutta varmasti tekee lopun varallisuudesta ja saattaa kansan perikatoon.
Tuo kirjoitus herätti tietysti suurta huomiota, sen suurempaa, kun oltiin varmaan tietävinään, mistä se oli tullut. Sen jälkeisinä päivinä se antoikin paljon aihetta puheeseen ja tuumailuihin, niinkuin Robertin "sosialistisaarna" jonkun aikaa sitten oli tehnyt. Lautatarhalla, pajassa ja sahassa kierteli, "Länsposten'in" numero, jota luettiin ahkerasti ja jonka johdosta keskusteltiin. Työmiehet, varsinkin yhtiömieliset, riemuitsivat kirjoituksen johdosta, vaikka heillekin oli siinä annettu muutamia kolauksia; heidän mielestään oli suuri voitto se, että olivat saaneet puolelleen paikkakunnan papin. Ainoastaan vanha Daniel, joka tapansa mukaan astuskeli ympäri lautatarhaa voideastia kädessä epäilevästi puisteli päätään. "Kyllä hän tarkoittaa meidän parastamme", sanoi hän ja nyökkäsi vahvikkeeksi. "Mutta hän on liian tulinen, hän tahtoo 'paeta hevosen selässä' ja hankkia oikeutta ylvästelemällä ja kirkumalla. Ja kas sellaista ei Jumalan sana opeta, ei, 'kääntymyksen ja rauhan kautta te autuaiksi tulette. Hiljaisuudessa ja toivossa te väkeviksi tulette' sanotaan Esaiaksen 30 luvun 15 värssyssä, "hiljaisuudessa, hän sen…"
"Sinähän olet vanha ämmä", vastasi Johan Hult, mennessään lautakasa olalla ohi, juuri kun Daniel virkkoi nuo sanat, "saisimmepas nähdä, kuinka hyvin me työmiehet tulisimme autetuiksi jos pysyisimme vain 'hiljaa' kuten ehdottelet. Ei, mutta pastori, kas hän on oikeassa. Bång on löylytettävä, ja oikein kelpo lailla, se se on vasta mies se meidän pastorimme eikä mikään tavallinen papinrakki, jos hän vaan osaisi poistaa itsestään tuon velhouden, jota hänessä vielä on."
Kauppias Bång oli aivan haltijoissaan suuttumuksesta, vaan vielä enemmän levottomuudesta. Hän ei oikeastaan ollut luullut pastorin toteuttavan uhkaustaan, ja se seikka että tuo kuitenkin oli tapahtunut, hänen mielestään todisti luonteen lujuutta, jota hän ei ollut odottanut ja josta vastaisuudessa saattaisi tulla mitä pahimmat seuraukset. Hän alkoi kumminkin saada rohkeutta nähdessään päivän toisensa perästä kuluvan ilman mitään erityisiä tapahtumia, ja vihdoin hän uskalsi jäädä siihen toivoon, että sitten kun kaikki ihmiset ovat lukeneet tuon kirjoituksen ja kukin on saanut lausua ajatuksensa siitä, koko tuo meteli vähitellen raukenisi itsestään. Mutta siinä hän erehtyi; jos mielenkiihko "Länsposten'in" kirjoitukseen hiukan olikin alkanut haihtua, niin se tuli sen iloisemmaksi, kun viikkolehti "Fanan" lauvantai iltana julkaisi uudestaan "Länsposten'in" kirjoituksen lisäten siihen koko joukon tulipunaiseen sosialistiseen suuntaan käyviä omia selityksiään. Tuo oli kuin sytykettä, joka sai tyytymättömyyden ja levottomuuden liekit yhä enemmän leimuamaan; tuli kiihtyi yhä siitä, että kaupungin vanhoilliset lehdet vastasivat "Fanan" lehden selityksiin. Siitä yhtyivät yhä useammat läänin lehdistä kiistaan, ja kohta oltiin koko Norrlannissa selvillä Bångin liikkeestä ja "sosialistisesta" pastori Wallnerista, joka saarnasi kapinaa ja laittomuutta seurakuntalaisilleen sahassa.
Robert ei katunut sitä, mitä hän oli tehnyt, sillä hän tiesi, että häntä oli pakoittanut sula rakkaus työkansaan ja että hän oli menetellyt täysin varmana siitä, että hän siten saisi kärsiä persoonallisia vastenmielisyyksiä; mutta välistä kuitenkin hänen rohkeutensa katosi kuten sadussa Aladinen, joka noitui näkyviin kauhean hengen, jota sitten ei osannut hallita. Olihan aivan mahdoton päättää, mihinkä tuollainen liike veisi näinä aikoina, jolloin vihaa eri luokkain välillä ja yleistä tyytymättömyyttä piili kuin ruutisuonia kaikkialla, ja jolloin voimakasta sanaa juuri voikin käyttää sytykkeenä räjähdyttämään ruutisuonta. Saattaisihan käydä niinkin, että ainoana seurauksena tuosta kirjoituksesta olisi kansan tyytymättömyyden yltyminen enemmän tai vähemmän sovelijaalla tavalla ja että siitä rahvaan tila vain huononeisi siihen sijaan että oli aijottu päinvastoin. Mitä hyvää sitten olikaan koko puuhasta? Mitä hyötyä oli seurannut siitä, että hän oli pannut uuden kuorman ennaltaan jo kyllin raskaalle elämälleen?
Vielä lisäksi häntä rasitti epäkohtelias ylenkatse, jota useat naapuri perheet aivan peittelemättä hänelle osoittivat. Sahanhoitaja ja päällysmies Stork tuskin vastasivat hänen tervehdykseensä; tulipa hän minne hyvänsä, niin häntä kohtasi kylmiä ja paheksuvia katseita. Hänen vastustajansa eivät jättäneet käyttämättä hyväkseen tilaisuutta saadakseen hänen tietoonsa kuinka ankarasti häntä arvostelivat nekin, joita sanottiin hänen ystävikseen, ja että huhu kulki siitä, että hänen saarnaajatoimensa sahassa oli jotenkin horjuvalla kannalla.
Robert ei vastannut mitään noihin kertomuksiin ja syytöksiin, hän oli vain vaiti tai hymähti katkerasti.
"Minä olen jäävä yksikseni", hän ajatteli, "mutta mitä se sitten haittaa? Eihän kukaan ole niin liki Jumalaa, eikä kukaan niin välittömästi saa tuntea hänen isällisen kätensä suojaa, kuin yksinäinen ihminen!"