Hengen alueella on nimittäin Raamattu juuri samanlainen mittaamaton äärettömyys, joka sisältää ikuisia totuuksia, loppumattomia ihanuuksia ja salattuja viisauden aarteita. Mutta samoin kuin avaruuden tähtimeri katoaa äärettömyyteen sallien meidän havaita ainoastaan osan kirkkaudestaan, samoin meidän riittämätön älymme ja himmeä katseemme ei koskaan kykene täysin ja yht'aikaa tutkimaan kaikkien Raamatun ihanuuksien syvyyttä. Yksitellen ne meille ilmenevät, milloin hitaasti, milloin äkkiä välkähtäen niinkuin tähti taivaanrannalla hämärän tullen; yksitellen selvenevät nämä totuudet henkemme taivaalle, jota epäuskon usvat ja maallisen elämän eksyttävät harhavalot niin usein pimittävät. Mutta kerran selvenneenä ne kohoavat kirkkaudesta kirkkauteen, epäuskon usvat haihtuvat, pettävät harhavalot himmenevät ja henkemme silmä yhä vahvistuu hiljaisen mietiskelyn yksinäisyydessä.
Tämän olen itsessäni havainnut tarkastellessani Pietarin luonteenkuvaa ja mietiskellessäni, miten ihmeellisillä piirteillä Raamattu kuvaa tätä Herran Jesuksen "kalliomiestä".
Lapsena ja nuorena luin ajattelemattomasti kertomuksen siitä, miten hän kielsi Herransa ja Mestarinsa. Sen enempää en sitä ajatellut. Koska Raamattu näin kertoi, oli asia ehdottomasti niin, että Pietari, ensimmäinen noista kahdestatoista opetuslapsesta, joiden nimet minä virheettömästi osasin luetella ulkoa, kielsi Mestarinsa, samoin kuin eräs toinen opetuslapsi hänet petti. Korkeintaan yhtyi pintapuoliseen käsitykseeni lapsellinen kummastus siitä, että "kalliomies", jolle Jesus tahtoi rakentaa seurakuntansa, hän, joka juuri oli ylpein sanoin taannut uskollisuutensa Jesukselle, saattoi tehdä tänlaisen pelkurimaisen työn.
Myöhemmin nousivat epäuskon usvat ja himmensivät minussa kokonaan Pietarin kuvan. Aloin katsella häntä epäilyksen ja ivan silmillä sielunvihollisen tahkomien silmälasien kautta ja näin hänessä yksinomaan pelkurimaisen raukan. Kiinnyin tarkastamaan ainoastaan yhtä tapahtuman puolta, joten näin pelkkää kavaluutta, uskottomuutta ja pelkuriuutta, mutta kaikki muut vaikuttimet: syvä traagillisuus, liikuttava katumus, hillimätön tuska, ne jäivät huomioni ulkopuolelle. Säälimättä, ylenkatseellisesti pyyhkäsin ne piirteet pois.
Vanhemmaksi tultuani aloin lieventää tätä nuoruuteni ehdotonta tuomiota. Pietarin kuva alkoi muuttua ihan toiseksi. Syvempi psykolooginen käsitys oli luonut hänen ääri-piirteensä tasaisemmiksi ja selvemmiksi. Hän ei enää ollut minun silmissäni kurja pettäjä, hän oli ihminen, varustettuna varsin selväpiirteisillä persoonallisilla ominaisuuksilla, joiden monipuolisesta yhdistyksestä teot ja toimet ihan loogillisesta ja luonnollisesti johtuivat.
Mutta vasta sitten, kun aloin lukea Raamattua uskon valossa, tuli Pietarin kuva täysin elävänä näkyviini. Entisen ajattelemattomuuden ja epäilyn hämärästä alkoi vähitellen esiintyä ihminen kaikkine lukemattomine mahdollisuuksineen ja psykoloogisine omituisuuksineen. Näin hänessä horjahtaneen opetuslapsen, näin puutteellisen ystävän, mutta ennen kaikkia näin hänessä tosi-inhimillisyyden kaikkina aikoina voimassa olevan perikuvan, jossa jokainen meistä saattaa itsensä tuntea.
Näin on elämäni vieriessä tämä evankelistan kertomus Pietarin kieltämisestä minulle kehittynyt liikuttavimmaksi draamaksi, mikä ihmiskunnan historiassa milloinkaan on esiytynyt. Tuon omituisen synkän aamuhetken tunnelma, jolloin kukon kolkko, räikeä laulu sattui kieltäjän korvaan kuin tuomiopasunan kajahdus, on saattanut sieluni sisimmät kuohuksiin; on kuin olisin nähnyt tuon katseen Ihmisen Pojan syvämietteisissä silmissä, joka sulatti kivisydämet ja tunki luihin ja ytimiin. On kuin olisin tuntenut koko tuon polttavan tuskan, joka tässä sisältyy yhteen ainoaan sanaan: "katkerasti", — "ja Pietari meni ulos ja itki katkerasti." Sydämeni on vavahdellut syvästä säälistä ja sanomattomasta osanotosta, jota ihminen tuntee käsittäessään ei ainoastaan syntisen katumuksen ja epätoivon, vaan itse synninkin.
Poloinen Pietari! Täydellä syyllä saatoit sinä itkeä, sillä suurempaa, polttavampaa tuskaa kuin sinun ei ole koskaan ollut olemassa. Katkerasti kirvelee sen ihmisen sydäntä, joka hädän hetkenä on kieltänyt jonkun maallisen ystävänsä, veljensä tai isänsä; miten kauhistavalta sitte tuntuneekaan katumuksen tuska sille, joka on kieltänyt itse Mestarinsa, Herransa ja Jumalansa! Sinäkö Pietari, joka olit niin korkealle kohonnut, joka riemuitsevan uskonvarmuuden hetkenä olit lausunut sanat: "sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika", — ja olit saanut Vapahtajan suusta kuulla tuon ihanan vastauksen: "autuas olet sinä Simon Pietari" — sinäkö saatoit niin langeta? Vastoin omaa tahtoasi, tuntemattomien vaikuttimien ansaan takertuneena petit ihanteesi, suurimman rakkautesi; puit oman itsetietoisen olentosi salaperäisen irvikuvan hahmoon; kielsit koko entisen elämäsi, iäisyystoiveesi, kaikki, kaikki… Todenperäiseltä tuntuu kyllä taru, joka kertoo, että polttavan katumuskyynelen uurtama jälki ei milloinkaan poskeltasi poistunut.
Miten lienee Pietari viettänyt ne pimeät tuskan tunnit, jotka kuluivat viimeisestä kukonlaulusta siihen hetkeen, jolloin hän kuuli vaimojen kertovan Kristuksen nousseen kuolleista? Ehkä erosi hän ihmisten seurasta yksinäisyyteen kätkien sinne häpeänsä ja epätoivonsa. Tai hiiviskelikö hän ehkä esille seuraamaan tapausten kulkua ja kehitystä; katselemaan, miten lopulta kävisi Hänelle, jota Pietari ei nyt enää uskaltanut kutsua Herraksensa ja Mestariksensa? Mitä lienee hän siinä tapauksessa tuntenut kuullessansa vasaran lyönnit Golgatalta ja nähdessään nauloja iskettävän niihin käsiin, jotka olivat niin monta haavaa parantaneet, niin monen tuskat lievittäneet? Mitä lienee hän tuntenut nähdessään kuolon kaihen laskeuvan niille silmille, joiden viimeinen katse häneen oli ollut niin murheellisen nuhteleva? Ja mitä lienee hän vihdoin tuntenut, nähdessään ne huulet, joiden viisaussanoilla hän niin usein oli sieluansa ravinnut, iäksi sulkeutuneena, ennenkuin olivat lausuneet hänelle sitä anteeksiannon sanaa, jota hänen tuskautunut sydämensä parkuen kaipasi.
Raamattu ei kerro meille mitään siitä. Ja tosiaankin on tämä vaitioloon verhoutunut tuska kaikessa hirvittävässä syvyydessään niin pyhää, että siihen kosketteleminen, sen lähempi selvitteleminen on ikäänkuin pyhyyden loukkaamista ja häväisemistä. Jotakin ääretöntä piilee tässä äänettömyydessä. Siinä tuntuu se iäisyyden tuulahdus, joka salaperäisen heittovarjon tavalla seuraa jokaista suurta surua.