Ei mitään kerrota meille Pietarista, ennenkuin enkelin aamutervehdyksessä murheellisille opetuslapsille saamme lukea: "menkäät ja sanokaat Hänen opetuslapsillensa ja Pietarille."
Varmaankin oli jumalallinen rakkaus itse pannut nämä sanat enkelin huulille. Pietarilla ei enää ollut oikeutta pitää itseään opetuslasten joukkoon kuuluvana, sillä hän oli menettänyt tuon oikeutensa. Epätoivon ja itsensä halveksimisen tunne oli kokonaan valloittanut hänen sielunsa, ja juuri sentähden, ett'ei hän hukkuisi tähän epätoivoon, että hän rohkenisi lähestyä ylösnoussutta Vapahtajaa, lähetettiin hänelle erityiseksi tervehdykseksi nämä rakkauden syvintä hellätuntoisuutta uhkuvat sanat: "ja Pietarille."
Jos meitä äsken värisytti kuvaillessamme Pietarin sydäntävihloavia tuskia sinä hetkenä, kun kukon laulu ja Mestarin vakava katse hänet taas tajuihinsa tainnutti, niin sitä enemmän saatamme nyt riemuita, ajatellessamme iloa, joka seurasi epätoivon yötä silloin, kun Pietari enkelin tervehdyksen kautta sai tietää Jesuksen nousseen kuolleista. Varmaankin oli hänen sydämensä ilosta pakahtumaisillaan, kun hänet näin tuokiossa siirrettiin katumuksen ja tunnonvaivojen synkästä yöstä toivon ja anteeksi-antamisen, pääsiäisaamun valkeuteen. Ja tämä Pietarin ilokin ilmaisee jotakin valtavan suurta, siinäkin on jonkinlainen salaperäinen iäisyys-sävy. Ihmekö siis, jos hän kiirehtien juoksi haudalle? Ihmekö, jos hänen koko olentonsa, ruumiinsa ja sielunsa riensi rakastettua, kuolleista noussutta Mestaria vastaan?
Pietarin ensimmäisestä yhtymisestä Jesuksen kanssa ei kerro Raamattu mitään. Luk. 24: 34:ssä luemme: "ja ilmaantui Simonille." Tästä päättäen olisi Herra puhutellut Simonia kahdenkesken, joko ennen tai jälkeen yhtymistänsä muitten opetuslasten kanssa. Nämä kahdenkeskiset hetket ovat kuitenkin siksi pyhät, ett'emme tohdi niihin kajota muuten kuin tunteen ja aavistuksen avulla; — mitä Herra tällöin lienee puhunut, miten hän lienee kohdellut rikollista opetuslasta, sitä emme voi emmekä saakaan erityiskohdissa tiedustella. Sen vaan tiedämme, että rakkaus ja anteeksi-antamus oli pohjasäveleenä niissä sanoissa, joilla Herra Pietaria puhutteli.
Tämän liikuttavan draaman viimeinen kohtaus tapahtui Genetsaretin meren rannalla. Siellä Jesus kolmasti esittää Pietarille kysymyksen: "rakastatko minua?" Tuolle Pietarille, joka kolmasti oli hänet kieltänyt. Tässä tulee nyt Pietarin parannus täydelliseksi ja hän saa opetuslapsi-oikeutensa takaisin. Jesuksen juhlallisen vakava kysymys saattaa hänet tutkimaan ja koettelemaan sydäntänsä, ja kun se kolmannen kerran uudistetaan, tulee hän murheelliseksi. Tämä murhe on heijastus kieltämisen tuottamasta tuskasta; vielä kerran hiipii epätoivon varjo hänen sydämeensä ja ilmenee hänen äänensä väreessä, kun hän surullisesti vastaa: "Herra, sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan."
Mutta senjälkeen Jesus ikäänkuin vahvistaa sinetillänsä sen vapauskirjan, jonka Hän on Pietarille antanut. Pietarin synnin ja lankeemuksen muistokin on nyt ihan haihdutettu. Jesus ei tee häntä osalliseksi ainoastaan parannuksen kieltoperäisistä eduista antaen hänen syntinsä anteeksi ja unhottaen hänen entisyytensä, vaan suo hänen nauttia sen myöntäperäisiäkin ansioita uskoen hänelle luottamustoimen. Tässä toteutuvat nyt ne sanat, jotka varmaankin kerran olivat täyttäneet Pietarin sydämen epäilyksellä ja hämmästyksellä: "täst'edes sinä saat ihmisiä" … "tälle kalliolle rakennan minä seurakuntani."
Lausuen kehoituksen: "ruoki minun lampaitani", vihki Jesus Pietarin "kalliomieheksi", joka karkaistuna kärsimyksen helteessä, synnin ja nöyryytyksen ahjossa, sittemmin kypsyi nousevan seurakunnan itsetietoiseksi tukeeksi ja johtajaksi.
Ja sitten antaa Herra ihmeellisen ihanan tulevaisuus-näköalan avautua Pietarin eteen. Juuri hän, tuo Herran heikko ja arasteleva opetuslapsi tulisi kerran suurella voimalla ja altiudella kestämään ristin kärsimykset Jumalan kunniaksi.
Saatammeko kuvaillakaan ihanampaa ja täydellisempää sovitusta niin syvän ja häpeällisen lankeemuksen jälkeen?
Mutta lukiessamme Pietarin historiaa ja koettaessamme seurata hänen sisällisen elämänsä kehitystä sen hienoimpiin vivahduksiin asti, herännee meissä itsekussakin kysymys: eiköhän jokainen totuutta etsivä ja rakastava ihminen ole ainakin joskus elämässänsä saanut kokea samanlaista itsensätuntemisen nöyryytystä kuin Herran Jesuksen "kalliomieskin", jos kohta ei kaikkia kokemuksia voitaisikaan näin selvään ja tarkkapiirteisesti kuvata? Eiköhän Pietarin kieltäminen kuvaa juuri yleistä inhimillistä luontoa? Samoin kuin kullakin meistä on ollut Damaskus-matkansa, jolloin Herra Jesus täydellisesti ilmoittausi meille, samoin tulee meidän kunkin kokea Pietarin hetkikin, jolloin koko sisällinen elämämme avautuu eteemme ja me tänlaisen paljastuksen kautta nöyryytettynä opimme tuntemaan oman olentomme salaisuudet.