Mutta, ihmetellee joku, saattaako se olla Jumalan tahdon mukaista, että meidän pitää tekemän syntiä tullaksemme itsetuntoon? Eiköhän Jumala isällisessä rakkaudessaan olisi voinut käyttää jotakin muuta keinoa muodostaaksensa ja kehittääksensä ihmisluonnetta korkeita tarkoituksiansa varten?
Eipä kaiketikaan; Jumalan tiet eivät ole meidän teitämme. Pietarin historiaa lukiessamme ja tutkiessamme täytyy meidän uskoa, että hänelle ainakaan ei ollut mahdollista tulla todelliseen synnin tuntoon muulla tavoin kuin lankeemuksen ja nöyryytyksen kautta. Näemme, että Herra usein johdossaan käyttää äärimmäisiä keinoja: kun Jesus ei hyvällä voinut vetää Paavalia puoleensa, käytti hän, niin sanoaksemme, väkivaltaa; kun Mestari lemmekkäin sanoin ja nöyryyteen kehoittavan esimerkkinsä avulla ei saanut kukistetuksi Pietarin kerskailevaa itsensä luottamusta, täytyi hänen antaa Pietarin vaipua itsensähalveksimisen ja epätoivon hyrskyävään aallokkoon. Kun Herra huomaa, että joku synnin siemen sydämessämme alkaa elpyä, kun hän näkee, että meillä esimerkiksi on joku kehittynyt vaarallinen luonteenomaisuus, josta itsekylläisyyden sokaisemina emme tarpeeksi välitä, vaan annamme sen vapaasti itää ja työntää vesoja sinne tänne, jotta se alkaa ilmetä sanoissamme, käytöksessämme, jopa teoissammekin, — silloin ryhtyy Hän ankarampaan rangaistustapaansa. Hän milloin kurittaa meitä kärsimyksillä, milloin syöksee meidät joksikuksi aikaa hengelliseen pimeyteen, milloin kieltää meiltä näennäisesti kaiken apunsa, antaen meidän lopulta suistua siihen syntiin, johon itsepäinen, ylpeä luontomme meidät vihdoinkin johti.
Mutta itse asiassa ei Hän sittekään ole koskaan päästänyt meitä käsistänsä; pimeissä syvyyksissäkin, kussa aallot ja hyrskyt ylitsemme kuohuvat, pitää Hän meitä lujasti kädestä. Kun Hän kerran on saavuttanut tarkoituksensa meissä, vie Hän meidät vihdoin murheen helteestä, synnin hädän sulatusuunista jälleen ulos… "Ja Pietarille" — näitten tervehdyssanojen pääsiäissointu kaikuu varmaan suloisesti meidänkin korviimme, jos me vaan olemme tunteneet jotakin kieltämisyön tuottamasta tuskasta.
Jesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Simon, katsos, saatana on pyytänyt seuloa teitä niinkuin nisuja; mutta minä olen rukoillut sinun puolestasi, ettei sinun uskosi puuttuman pidä. Ja, kun sinä kerran palajat, niin vahvista veljiäsi!"
Niin, saatana oli pyytänyt "seuloa" Pietaria, ja Herra oli siihen myöntynyt; sillä Pietarista, tuosta kiivasluontoisesta opetuslapsesta, joka aina arvasi omat kykynsä liian suureksi, juuri tätä tietä oli tuleva suuri ihminen, se kalliomies, jonka tuli veljiänsä vahvistaa. Mutta Jesus on rukoillut ett'ei hänen uskonsa puuttuman pidä, — se usko, joka kerran niin vahvana oli ilmennyt tunnustuksessa: "sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika." Ja kun Jesus näin oli rukoillut opetuslapsensa puolesta, ei Pietarille voinut lankeemuksen kautta tapahtua mitään pahaa, vaikka saatana kaikella kavaluudella oli iskenyt kiinni juuri hänen luonteensa heikompiin puoliin. Mitään pahaa ei hänelle tapahtunut; päinvastoin tuotti kieltäminen kaikkine vastenmielisine kauhuineen hänelle hyötyä, sillä kaikki, mitä ikänänsä tapahtuu, kaikki puheemme ja työmme, tuottavat, herkällä vaa'alla punnittuna, meille aina joko voittoa tai tappiota.
Ja Pietarin voitto oli siinä, että hän kadotti oman itsensä, siten pelastaen elämänsä. Pelottavan seulomistoimituksen kestäessä katosi kaikki, mikä oli hänen omansa, ainoastaan yksi jäi, juuri se ainoa, joka sisälsi itse elämän, se, jonka puolesta Jesus oli rukoillut: usko jäi. Syvän nöyryytyksen ja itsensäpaljastamisen kautta oppi Pietari ymmärtämään sen pyhän ongelman sisällyksen, jonka Paavali myöhemmin on sovittanut seuraaviin sanoihin: "Koska minä heikko olen, niin minä väkeväkin olen." Näissä sanoissa ilmeni Paavalin hengellisen elämän pääsisällys, — ja ilmaiskoot ne samoin jokaisen muunkin kristityn elämän tunteen!
Varsin pelottava hetki on tosiaankin se, jolloin näin saamme katsella omaa heikkouttamme ja viheliäisyyttämme silmästä silmään. Tulemme näin selvemmin tuntemaan oman sisällisen elämämme, jota me ennen, silloin kuin ei mikään vielä häirinnyt ulkonaista hurskauttamme, tarkastelimme itsekylläisen tyynesti, jos sitä milloinkaan syvemmälti ajattelimme. Mutta tänlainen nöyryytyksen hetki saattaa terveellisesti mullistaa olevat olomme, se saattaa kerran tuottaa meille mitä runsaimmat hedelmät. Sillä tänlaisena hetkenä ei selvene minulle yksin oma heikkouteni, vaan muittenkin; kun synti näin salaman leimauksena sattuu sydämeeni, avautuvat silmäni samassa näkemään, miten monia tuhansia synnin mahdollisuuksia liikkuu sekä minun että kaikkien muitten Adamin lasten sydämessä. Oman lankeemiseni kautta olen oppinut tuntemaan ja käsittämään koko ihmiskunnan lankeemuksen; itse ollen katumuksen ja epätoivon vallassa käsitän myös koko ihmissuvun synnin tuskan. On ikäänkuin olisi pieni lieve kohotettuna siitä hunnusta, joka verhoo suurta, salaperäistä maailman draamaa: valon ja pimeyden taukoamatonta taistelua. Äärettömän etäisyyden päästä saatan seurata tämän taistelun kulkua loppuun asti; näen, miten kaikista näennäisistä tappioista ja häviöistä huolimatta yksi alati kestää ja pysyy vahvana vuosisatojen halki, se yksi, jota Jesus rukoillen pyysi: se on usko. Näen, miten voitto lopultakin tulee Jesuksen ja Hänen sotasankariensa osaksi.
Minä en siis ole yksin tuskineni, katumuksineni. Tunnen, että on olemassa yhteinen edesvastuu, joka sitoo sekä minut, että kaikki muut yhteiskunnan jäsenet yhdeksi kokonaisuudeksi. Ja juuri suurimmassa heikkoudessani tunnen silloin itsessäni ensimmäiset oireet siitä voimasta, joka ilmenee Jesuksen sanoissa: "vahvista veljiäsi!"
Niin voi syvimmän lankeemuksen ja näennäisesti äärettömän tappion hetki avata meille tien mitä suurimpaan voittoon ja korotukseen. Se opettaa meitä tuntemaan oman itsemme, ja itsetuntemus tekee meidät nöyriksi; se saattaa meidät käsittämään täydellisen heikkoutemme; mutta heikkoudestapa juuri lähtee suurin voima.
En tiedä, lieneekö Luther erityisesti ajatellut Pietarin lankeemusta, mutta ainakin arvelen, että tämän Herran Jesuksen opetuslapsen ihmeelliset vaiheet hänen mielessänsä liikkuivat, kun hän kirjoitti seuraavat vaikeatajuiset, mutta samalla niin yksinkertaisen ylevät sanat: