Lapsuuteni ja nuoruuteni kului ilman että tapahtui mitään, joka olisi muuttanut käsitystäni köyhien ja rikkaiden yhteiskunnallisesta asemasta tai heidän suhteestaan toisiinsa. Minä en milloinkaan tullut tekemisiin köyhälistön kanssa, paitsi milloin sain osakseni heidän kiitostansa ja siunauksiansa siitä aineellisesta avusta, jota olin heille antanut. Ja koska vanhempani ja minä emme koskaan olleet auttamatta hädänalaista, vallitsi meidän ja köyhien välillä aina hyvä suhde ja meitä pidettiin erinomaisen hyväntekeväisinä.
Pitänee minun vielä sanoa sinulle, että minulla kaikissa muissakin suhteissa oli iloisia elämänkokemuksia. Ihmiset olivat aina hyviä ja kohteliaita minulle, seuraelämässä minua hyvin suosittiin, minne tulin kohtasivat minua hyväntahtoiset katseet. Minusta elämä näyttikin niin valoisalta ja minä nautin täydestä sydämestä onnellisesta asemastani, joka niin sanoakseni piti loitolla minusta kaiken, mikä on epämiellyttävää.
Kahdenkymmenen vuotiaana jouduin naimisiin. Miehenikin oli, niinkuin tiedät, hyvin varakas, ja ihmiset tulivat yhä ystävällisemmiksi ja kohteliaammiksi minua kohtaan, kun minusta oli tullut nuori rikas rouva.
Minä järjestin elämäni samaan tapaan kuin äitini oli tehnyt vanhassa kodissa. Minullakin oli köyhät ystäväni, jotka tulivat luokseni ja vuodattivat kyyneleitä, "kun olin niin hyvä" ja minä tunsin aina suloista mielenliikutusta heidän kiitoksistaan. Varsinkin joulun aikaan minä oikein nautin näistä tunteista. Kun omat täydet joululahjakorit kannettiin sisälle, niin minä itsekkäisyydessäni ja tietämättömässä farisealaisuudessani kyyneleet silmissä ajattelin, kuinka suloista oli viettää joulua, kuu tiesi auttaneensa muita saattamaan kotejaan iloisiksi ja valoisiksi.
Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että aikaa myöten silloin tällöin joku häiritsevä ajatus nousi mieleeni. Tein esim. muutamia huomioita, jotka saattoivat minua epäilemään, tokko köyhien tunteet olivat erilaisia kuin meidän, ja tokko he olivat ainoastaan rahan ja leivän tarpeessa. Tulin nimittäin lähempään yhteyteen köyhien kanssa, kun itse rupesin käymään heidän kodeissaan, sen sijaan kuin ennen olin lähettänyt palvelijani tai antanut heidän tulla minun luokseni. Se, minkä siellä näin, herätti minussa uusia ajatuksia ja vaikutuksia, ei kuitenkaan kyllin syviä, jotta olisivat voineet saada aikaan todellisen käänteen katsantotavassani. Enin minuun koski, kun pari kertaa sain nähdä, kuinka epähienotunteisesti ja sydämettömästi "yliluokka" kohteli köyhiä; se järisytti sydämeni sisintä, mutta luulin, että olin sattunut näkemään vaan surullisia poikkeustapauksia, eikä mieleenikään johtunut, että minun n.s. "hyväntekeväisyyteni" oli samantapaista.
Tällä kehityksen asteella olin, kun eräänä päivänä — olin äskettäin täyttänyt 35 vuotta — sain käärön ja kirjeen eräältä ystävältäni, joka asui maalla. Käärössä oli timanttisormus ja kirjeessä hän pyysi minua, jos mahdollista myymään sitä. Ei hän ollut köyhä, mutta hän tarvitsi rahaa erääseen erityiseen tarkoitukseen — aavistin, että se oli neulouskouluun, jota hän paraillaan oli järjestämässä — ja hän pyysi minua auttamaan itseään.
Minä olin sellaisiin toimiin perehtymätön, kuin henkilö minun asemassani ainakin. Koristeen myyminen oli minusta jotain tavattoman vaikeata ja kummallista, mielessäni häämöitti hämäriä mielikuvia panttilainaustoimistoista, kun istuin tuijottaen sormukseen ja tuumin miten nyt olisi meneteltävä.
Ei minua haluttanut kysyä neuvoa muilta — ei mieheltänikään — vaan päätin tulla toimeen omin neuvoin. Eräänä iltapäivänä kun lapset istuivat läksyjensä ääressä ja mieheni oli mennyt omiin huoneisiinsa, päätin lähteä toimittamaan tätä ikävätä asiaa ja panin ylleni huonoimman takkini — vaisto, jota ehdottomasti seurasin, saattoi minut pukeutumaan niin huomaamattomaksi kuin mahdollista — ja sitte läksin sormusta kaupalle.
Jos olisin menetellyt viisaasti, olisin mennyt tutun kultasepän luo ja aivan tyynesti sanonut, että eräs ystävistäni oli antanut minulle toimeksi myydä tämän sormuksen. Siten minulla ei olisi ollut mitään vastusta sormuksen myymisestä. Mutta onneksi en menetellyt "viisaasti", vaan seurasin naisellista vaistoani. Tai oikeammin — niinkuin nyt arvostelen asiaa — en minä itse, vaan Jumala johti askeleeni, jotta minä sen vähäpätöisen seikan kautta, joka oli tapahtuva, saisin ilmoituksen ja persoonallisen kokemuksen niistä suhteista, joita tähän asti olin tajunnut ainoastaan epäselvästi.
Menin siis minulle aivan tuntemattoman kultasepän luo. Kun käteni kosketti oven avainta, tunsin sydämeni sykkivän; mutta voitin lapsellisen pelkoni ja aukaisin reippaasti oven.