Ennen minua oli puodissa komeasti puettu herra ja nainen, jotka tekivät kauppaa tiskin ääressä. Heidän läsnäolonsa teki minuun tuskastuttavan vaikutuksen, mutta nyt oli myöhäistä vetäytyä pois. Epäröiden lähestyin kultaseppää ja minä, joka muuten tein tilaukseni niin tyynesti ja varmasti, seisoin siinä arkana ja epävarmana.
Mutta kesti hetken aikaa, ennenkuin puotiherra suvaitsi tulla luokseni. — Mitä haluatte? — kysyi hän äänellä, joka sai minut säpsähtämään. Ei vielä milloinkaan puotiherra ollut puhutellut minua sillä tavalla, päinvastoin olin aina nähnyt heidät hymy huulillaan ja selkä köyryssä.
Otin esille sormuksen kääröstäni ja ojensin sen hänelle. Mitä voin saada tästä? — kysyin ujosti.
Sanottuani nämä sanat punastuin korvia myöten ja loin katseeni maahan. Nyt perästäpäin ymmärrän, että seisoin siinä kultasepän edessä kuin todellinen "pauvre honteux" — köyhä, joka häpee ilmoittaa hätäänsä — jonka täytyy myydä koristuksensa leivän hankkimiseksi.
Huolettomasti otti hän minulta sormuksen ja tuijotti minua epäkohteliaasti kasvoihin. Samassa silmänräpäyksessä herra vieressäni kysyi häneltä jotakin, hän jätti sormukseni, alkoi heti puhella ostajien kanssa ja antoi minun taaskin odottaa hyvän aikaa.
Kun hän tuli takaisin, loi hän minuun saman hävyttömän tutkivan katseen, ikäänkuin olisi tahtonut saada tietää, kuinka paljon rahaa tarvitseisin. Sitte otti hän sormuksen, antoi sen pari kertaa kimallella lampunvalossa ja tarkasteli sitä uudestaan.
— Niin, — sanoi hän lopuksi kääntyen minuun, kummallinen hymy huulillaan, se osoitti tuttavallisuutta, alentuvaisuutta, salaista ymmärtämistä ja halveksumista, — korkein mitä voin tarjota on sata kruunua … mutta epäilen voinko antaa sitäkään. Pitääkö se päättää nyt aivan heti? —
En voinut vastata hänelle mitään, koetin nielaista kyyneleeni ja kurkkuni oli kuristumaisillaan. Vapisevin käsin otin sormuksen, kumarsin ja riensin puodista ulos.
Tuskin olin ehtinyt kadulle, ennenkuin kyyneleet virtanaan valuivat silmistäni. Itkin kuin loukkaantunut lapsi — hillittömästi, mielettömästi. Nopein askelin riensin katua alas ja sillan yli ja kyyneleeni yhä tulvivat. Unohdin aivan, kuka oikeastaan olin, unohdin onnellisen yhteiskunnallisen asemani, olin mielestäni köyhä raukka, joka, kääriytyneenä vanhanaikaiseen takkiin, oli hiipinyt kultasepän puotiin, saadakseen vähän rahaa myymällä rakkaan koristeen, ja jota oli kohdeltu ylenkatseella ja ivalla. Muutamien minuuttien ajan sain juurta jaksain tuntea, kuinka toisten ylpeys ja epähienotunteisuus kirvelevät kuin tikarinpisto arassa sydämessä. "Syystä että hän luuli minun olevan köyhän, että näki, kuinka epäröin ja häpesin kaupitellessani omaisuuttani, että olin onneton, sentähden hän minua kohteli ivallisesti ja ylenkatseellisesti", sanoin itsekseni nyyhkytyksien välissä ja tuijotin melkein epätoivoisena virtaan, joka synkkänä ja raivoisana kohisi sillan alla, "oi, kuinka kurjaa, kuinka halpamaista, kuinka sydämetöntä! Kun ihmiset tulevat köyhiksi ja onnettomiksi, kun hätä ja huolet kalvavat heidän sydäntään, juuri silloin kuin heidän olisi tarvis saada osakseen vähän rakkautta ja osanottoa, silloin lisätään kuormaa ja ivataan heidän onnettomuuttaan. Oi, se on kauheata … kauheata."
Tunnin aikaa kuljeskelin katuja pitkin, tällaiset ajatukset mielessäni. Lopulta kyyneleeni taukosivat vuotamasta ja subjektiivinen loukkaantumisen tunne hävisi sekin.