Mutta katkeruus, joka oli syntynyt tästä persoonallisesta kokemuksesta, nähdessä, mitä kärsimyksen verkkoja köyhyys kietoo saaliinsa ympäri, ei poistunut, se päinvastoin kiihtyi ja kääntyi lopulta oikeaksi ihmisvihaksi. Siihen aikaan oli minun melkein vaikea seurustella ihmisten kanssa, kaikkialla, puodeissa, raitiovaunuissa, seuraelämässä, jossa niinkuin ainakin minulle oltiin ystävällisiä ja kohteliaita, näin kuin kummituksen, itseni olevan komeutta ja rikkautta vailla ja sen sijaan olin arka, kömpelö ja nöyrä, jommoiseksi käy köyhyyden painon alla. Ja samassa näin, kuinka kaikki tuo ystävällisyys muuttui huolimattomuudeksi tai alentuvaisuudeksi tai halveksimiseksi ja silloin minut valtasi melkein vihan vimma sitä syytöntä ihmisraukkaa kohtaan, joka tarjosi minulle tuolia tai maasta otti minulle ylös jotain, jonka olin pudottanut, ja tunsin lapsellisen raivokasta halua lyödä häntä kasvoihin ja sanoa hänelle: "Te olette kurja raukka! jos olisin köyhä ja yksinkertaisessa puvussa, kääntyisitte minuun selin, tehkää se yhtä hyvin nytkin!"

Niin, eihän tuo ollut ymmärtäväistä ja viisasta, mutta tunteeni ovat aina olleet kiihkeät, ja tiedäthän kuinka käy, kun kiihkeäluontoiset kauan ja tiedottomasti ovat kulkeneet yhteen suuntaan kun he huomaavat kulkeneensa väärää suuntaa, tulee vastavaikutus niin valtavaksi, että kestää kauan aikaa, ennenkuin taas tulevat tasapainoon.

Minun kesti monta vuotta. Senjälkeen mitä tapahtui kultasepän luona, alkoi kauhea sieluntaistelu, jonka eri asteita en nyt voi sinulle kuvata. Mutta varmaa on, etten saavuttanut tasapainoa ja rauhaa, ennenkuin katseeni kiintyi Vapahtajaan ja hänen rakkauteensa. Oi, jollen olisi oppinut tuntemaan häntä, luulen että olisin hukkunut toivottomuuteen ja vihaan, niin kurjia, itsekkäitä ja pikkumaisia ihmiset minusta olivat, vuosi vuodelta yhä suuremmassa määrässä. Mutta kun keksin, että on olemassa rakkaus, joka yhdistää rikkaat ja köyhät, joka poistaa kaikki aitaukset, jotka itsekkäisyys on pystyttänyt eri kansanluokkien välille, niin samassa vapauduin niitä kahleesta, joka jo oli sitomaisillaan minut ikipäiviksi. Kristuksen rakkaus minulle selitti kärsimyksen ja köyhyyden arvoitukset, ymmärsin, että missä Kristuksen rakkaus vallitsee, siellä ei enää ole köyhyyttä ja hätää, — sillä rakkauden puute se on, joka tuottaa elämän katkerimmat tuskat. Ja tämä rakkaus opetti minua ymmärtämään, ettei köyhä tarvitse ainoastaan rahaa ja apua, vaan yhtä paljon myötätuntoisuutta ja — kunnioitusta. Niin, köyhyyden kunnioittaminen, siinä se pitkä vaikea elämänläksy, jota olen saanut ja yhä uudestaan saan oppia.

Tällä tavalla minun elämäni sai nykyisen suuntansa. Kokemukseni kultasepässä oli juuri se sysäys, jota tarvitsin tullakseni pois entisiltä jäljiltäni. En voi sinulle kertoa, kuinka sen jälkeen olen taistellut. Kuinka olenkaan saanut kurittaa itseäni, oppiakseni vaan niinkin yksinkertaista asiaa, kuin että tervehtiä kaikkia samalla tavalla! On oikein pitänyt tarkata ja vakoilla itseäni, huomatakseni, enkö missään suhteessa ottanut huomioon ihmisten erilaisia elämänehtoja ja kuinka monasti teinkään surullisia kokemuksia itseni suhteen! Muistan kerran — siitä ei ole pitkä aika — kun luokseni tuli eräs hädänalainen — hän oli muuten hyvästä suvusta, vaikka oli joutunut köyhyyteen — enkä minä edes pyytänyt häntä käymään sisälle, vaan annoin hänen seista etehisen ovella. Minulla oli kiire, hän oli huonossa puvussa, kerjäsi ja vaikeroi, ja minä käytin hyväkseni viimemainittuja seikkoja päästäkseni hänestä niin pian kuin mahdollista. Jos hän olisi ollut moitteettomassa puvussa, eikä olisi tarvinnut apuani, s.o. jollei hän olisi ollut onneton ja siis entistä enemmän hienotunteisuuden ja ystävällisyyden tarpeessa, en olisi käyttäytynyt häntä kohtaan niinkuin tein. Kuinka paljon tylyyttä tässä näennäisesti niin vähäpätöisessä seikassa! Mutta ainoastaan se, jonka silmät ovat auenneet niinkuin minun, ymmärtää, kuinka vaikeata on vapautua vanhoista ennakkoluuloista, ja hän näkee, että henkemme jäsenissä aina on riippumassa jotain vanhoja riekaleita.

Tiedän kyllä, että ihmiset mielipiteitteni ja käytökseni suhteen sanovat minua innoitsevaksi, niin ehkäpä hullunkuriseksikin. Mutta on olemassa yksi, joka ei ajattele niin, yksi, joka minua ymmärtää. Hän on kuollut yhtä hyvin kerjäläisraukan kuin kuningattaren puolesta: toinen on saman arvoinen kuin toinenkin. Tiedän kyllä, että tämä on jokapäiväinen lauselma, joka on käynyt sisällyksettömäksi syystä että sitä alituiseen toistetaan. Siksi olen pyrkinyt siihen, ettei se minulle, kuten useimmille, olisi pelkkä lausemuoto. Sentähden minä tervehdin aivan samalla tavalla — huomaa aivan — alhaisinta kuin ylhäisintä, en samettitakille kumarra syvempään kuin yksinkertaiselle tohvelitakille. Siksi en osta ala-arvoisia tavaroita köyhilleni, vaan parasta mitä saan, siksi koetan aina osoittaa hienotunteista ja ystävällistä käytöstä huolimatta siitä, peseekö henkilö, jonka kanssa puhelen, ihmisten lattioita vai kirjoittaako hän tieteellisiä teoksia. Koetan aina pitää elävänä mielessäni yhtä raamatun sanaa: "se veli, jonka puolesta Kristus on kuollut". — — —

Ystäväni lopetti ja nousi äkkiä istuimeltaan kohentaakseen kekäleitä pesässä, puut olivat jo palaneet. Sillä hetkellä en voinut sanoa niin mitään hänen kertomukseensa, joka oli koskenut minuun syvästi, vaan istuin liikkumattomana ja tuijotin hehkuviin kekäleisiin sillä välin kuin hiljaisuudessa ympärillämme, kuin kaiku, kuuluivat ihanat, kehoittavat sanat: "se veli, jonka puolesta Kristus on kuollut".

HANNA TÄTI.

Ei kukaan kylässä tietänyt milloin täti Johanna tai Hanna, niinkuin häntä tavallisesti kutsuttiin, oli muuttanut heidän kyläänsä asumaan. Nuoret, jotka olivat kasvaneet viimeisen kymmenen vuoden kuluessa, eivät olisi uskoneet sen sunnuntaiaamun milloinkaan koittaneen, jolloin Hanna täti ei olisi kulkenut kirkkotietä virsikirja kädessä ja silkkihuivi vedettynä otsan yli, ja kylän vanhemmat asukkaat tapasivat sanoa, ettei täti eilispäivänä ollut alkanut raivata kiviä tällä paikkakunnalla.

Itse hän kyllä muisti, milloin ja miksi oli tänne tullut. Koko elämänsä oli hän toiminut armeliaisuuden sisarena; missä olikin ollut, oli hän aina auttanut, lohduttanut ja pitänyt ihmisistä huolta, hän meni aina sinne, missä luuli jonkun sairaan tai hädänalaisen häntä tarvitsevan. Ja siksi oli hän asettautunut tännekin seurakunnan diakonissaksi.

Sillä täällä oli hänellä suuri työala, kansa oli tylsistynyttä ja taitamatonta ja köyhyyskin oli yleinen. Juoppous ja laiskuus olivat siihen suurena syynä.