Kaksi tyhjää kättä, muuta hänellä ei ollut tänne tullessaan. Eräs vanha ystävä, joka asui kylässä, oli pyytänyt häntä tulemaan, sanoen, että hän täällä voisi tehdä Jumalan töitä ja todistaa Vapahtajansa rakkaudesta. Mutta hänellä oli vahvat ja työhön pystyvät kädet, niillä hän rakensi itselleen tuvan ja alkoi raivata kivisiä mäkiä sen ympärillä. Ja vuosien kuluessa kivikko muuttui pientä tupaa ympäröiväksi peruna- ja ryytimaaksi.
Mutta samaan aikaan kuin hän teki työtä kivikossa, kävi hän kylän asukkaiden luona ja auttoi niitä, jotka olivat köyhiä, sairaita tai muuten avun tarpeessa.
Jonkun ajan kuluttua ilmestyi tädin tuvan rinnalle toinen samanlainen, joka sekin oli hänen kättensä työtä, ja siihen hän pani asumaan kolme raajarikkoista, jotka hän oli keksinyt matkoillaan köyhien luona, näitä hän nyt hoiti ja hemmotteli kuin omia lapsiaan. Yksi oli rampa, toinen vähämielinen ja kolmas kaatuvainen, kaikki onnettomia olentoja, jotka olivat eläneet kurjaa elämää köyhissä kodeissaan. Mutta nyt he olivat sen onnellisempia; rampa poika, joka ennen oli istunut kuin liikkumaton möhkäle, saattoi nyt kävellä tädin tekemien kainalosauvojen nojassa, täti oli nimittäin hieronut häntä — ja tädin kädet olivat yhtä pehmoiset ja lienteät sairaita pidellessä, kuin voimakkaat ja kovat raivatessaan kiviä mäellä — ja vähämielinen ja kaatuvainen saivat koko päivän olla ulkoilmassa perkaamassa puutarhaa tai maata kaivamassa. Mutta täti otti heidät joka päivä hetkeksi luoksensa kamariinsa ja koetti opettaa heitä tavaamaan ja lukemaan virren säkeistöjä ulkoa.
Ei kukaan tiennyt, millä hän ja holhokkinsa tulivat toimeen, mutta varma on, ettei heiltä milloinkaan mitään puuttunut. Hän sai usein rahakirjeitä ystäviltä, joita hänellä oli kaikkialla maassa, useinpa vierailtakin, ja hän saattoi kertoa, että nuo rahalähetykset monasti olivat tulleet juuri kun hänen omat varansa olivat lopussa.
Hanna täti oli vähitellen saavuttanut melkein rajattoman vaikutusvallan kylässä, hänestä oli tullut asukkaiden lääkäri, apteekari, sielun hoitaja ja neuvonantaja kaikissa asioissa. Sairaat tulivat hänen luoksensa ja saivat rohtoja tai hierottiin heitä, usein hän itse meni heidän luokseen, laittoi heidät kylmiin kääreisiin — hänen lempikeinonsa — ja antoi heille jotakin suuresta keltaisesta arkustaan, jota kaikki katselivat tavattomalla kunnioituksella. Tai jos joku joutui sielunahdistukseen tai jos oli ratkaistavana joku riita-asia, niin huolestunut aina mieluimmin meni Hanna tädin kuin muiden luo, ja harvat olivat ne, jotka hänen luotaan menivät saamatta apua tai lohdutusta.
Hänellä oli muuten jonkinlainen salaperäinen vaikutusvoima ihmisten mieliin, he tiesivät, että hän oli hurskas nainen, joka rakasti Jumalaansa ja seurasi Vapahtajansa jälkiä, ja he katselivat häntä sentähden kunnioituksella ja rakkaudella. Mutta he tiesivät myös, että hän näki näkyjä ja että hänellä oli aavistuksia, ja tämä tuotti salaperäisen lisän heidän tunteihinsa.
Eräänä aamuna, hän oli silloin ollut paikkakunnalla noin kaksi vuotta, tuli hän Lauri Laurinpojan taloon tilaamaan itselleen kyytihevosta, sillä hän sanoi lähtevänsä pois pariksi päiväksi.
— Vai niin, vastasi Lauri ottaen lakin käteensä mennäkseen valjastamaan, no kuinka kauas sitä lähdetään?
— Pohtarin Liisa, vanha ystäväni, kävi luonani viime yönä sanomassa minulle jäähyväisiä, vastasi täti juhlallisesti, ja siitä minä ymmärrän että hän valmistautuu lähtemään kotiin ja tahdon siksi käydä häntä tervehtimässä.
Lauri ei vastannut, vilkutti vaan silmiään ihmetellen sillä välin kun veti rillat ulos ja valjasti hevosen. Niin astui sitte täti rilloihin ja lähti matkaan, ajaen hitaasti ja varovasti, niinkuin tapansa oli, säästääkseen hevosta. Hän oli poissa pari päivää, mutta kotiin tullessaan kertoi hän parille läheisimmälle ystävälleen, että vanha Liisa oli kuollut juuri sinä yönä ja sillä tunnilla kuin täti oli nähnyt hänen tulevan luoksensa jäähyväisille.