Toisen kerran hän kertoi unessa nähneensä tulipalon raivoavan suuressa kaupungissa ja kohta sen jälkeen luettiin sanomalehdissä, että yksi naapurikaupungeista oli palanut aivan poroksi.
Sellaiset tapaukset, joita vuosien kuluessa aina väliin sattui, herättivät ihmisissä harrastusta ja uteliaisuutta, niistä kerrottiin kuiskaamalla miehestä mieheen ja ne aiheuttivat sen että Hanna tätiä pidettiin erikoisilla lahjoilla varustettuna olentona, jonka salaperäistä voimaa ei kukaan voinut vastustaa.
Hanna täti oli nyt noin viidenkymmenen vuotias nainen, selkänsä oli koukussa ja kasvoissa syvät juovat ja rypyt, uutteran työn jälkiä, työn, joka oli alkanut heti kun pienokainen oli ollut kylläksi suuri pitämään lapiota kädessään tai sekottamaan puuropataa. Hänellä oli ihmeelliset silmät, suuret, syvät, lämpöiset, niissä oli sinertävä samettimainen värivivahdus, joka muistutti kevään ensi vuokkoja, ja kun hän loi katseensa holhokkeihinsa tai puhui lohdutuksen sanoja kärsivälle, säteili näistä silmistä mitä lämpimin rakkaus. Mutta hänen katseensa saattoi olla niin tuimakin, että sen, jolla oli paha omatunto, täytyi oikein pelätä sitä kohdata. Hän rypytti silloin ulkonevaa otsaansa niin että silmien väliin tuli syvä laskos ja kulmakarvat painuivat alaspäin ja sinertävä silmän valkuainen pisti esiin silmäterän alta ja hänen katseensa sai niin myrskyntapaisen synkän ja ankaran ilmeen, että se koski paatuneimpaankin. "Kukapa niin katsoo ihmisen läpi", oli ihmisillä tapa sanoa.
Omituisen alkuperäinen olento hän todella oli kun hän päivän työstä palasi kotiin pitkin askelin ja hänen syvä katseensa oli ikäänkuin poiskääntynyt kaikesta mikä tapahtui hänen ympärillään, käveli hän vaipuneena niihin ajatuksiin ja kuviin, jotka valtasivat hänen mielensä, kunnes joku hänen holhokeistaan tuli häntä vastaan ja huusi: "Hanna täti, Hanna täti", silloin hän heti heräsi unelmistaan ja kasvonsa loistivat rakkautta ja iloa.
Nuorena oli Hanna täti ollut kaunis nainen, sen näki hänen suurista silmistään, säännöllisesti kaareutuvasta nenästään, kauniista hampaistaan ja suuresta kaunismuotoisesta suustaan, huulistaan, joilla aina oli niin henkevä hymy. Hän oli kotoisin Blekinge'n maakunnasta ja olihan hänessä jotain saaristolaisen rohkeasta hillitsemättömästä luonteesta, joka painoi häneen omituisen leimansa. Hän oli elämänsä aikana seurustellut eri kansanluokkien keskuudessa, mutta hän oli säilyttänyt omituisuutensa, hän ei koskaan ollut ympäristöltään ottanut enempää vaikutuksia, kuin mitä hän tarvitsi persoonallisuutensa kehittämiseksi.
Kerran vuodessa, tavallisesti syksyisin, kun hän kävi naapurivaimojen luona, oli Hanna tädin tapana antaa viittauksia siitä, että pian aikoi jättää tämän paikkakunnan ja siirtyä muuanne, missä häntä paremmin tarvittaisiin. Mutta siitä muutosta ei tullut mitään; hän oli juurtunut liian syvälle tänne, Hanna täti tahtoi hallita ja hän tunsi kyllä että hänen valtansa täällä oli kasvamassa vuosi vuodelta.
Eräänä päivänä, kun Hanna, täti heitteli sukkulaa kädestä toiseen samalla käännellen kirjan lehtiä, joihin aina väliin vilkaisi, tuli vanha vaimo kulkien maantietä ja poikkesi tädin alueelle. Vaimo käveli kumarassa, hitain askelin ja kun hän oli ehtinyt tädin ovelle, seisoi hän siinä hyvän aikaa ja huokasi pari kertaa syvään ja raskaasti, ennenkuin vihdoin kolkutti ovelle.
— Sisään, sanoi täti lyhyeen ja ovellepäin kääntymättä.
— Hyvää päivää, täti, sanoi hän avatessaan oven, jonka hän varovasti sulki ja istuutui syvään huoahtaen penkille.
— Hyvää päivää, Beda muori, vastasi täti ja nyökäytti päätään sivullepäin, kuinka nyt on laita, koska kuuluu niin pahalta?