— Voi, kaikki on hullusti, huokaili muori parka, Jumala varjelkoon, mutta pelkään että Antti lopulta surmaa itsensä, hän tulee huonoa huonommaksi, kuulin kuinka hän yöllä vaikeroi ja sitte hän kahtoo ihmiseen niin kummallisesti … en tii'ä mikä lie, mutta on kuin paholainen olisi vie'ä silmät, kun hän oikein minua töllistää…
Hanna täti lakkasi kutomasta, nojasi päätä käteensä ja rypisti kulmakarvojaan sillä välin kuin katseensa sai miettivän sisäänpäin kääntyvän ilmeen.
— Niin, niin, kyllä se niin on, sanoi hän lopulta itsekseen muoriin katsahtamatta.
— Niinkö luulette, luuletteko ihan että Antti on paholaisen riivaama, kysäsi vaimo hämmästyneenä ja uteliaana.
— Ja-a kyllä minä sen uskon, sanoi täti ja löi vahvistukseksi kättä kangaspuihin, siinä on jotain, joka pitää saada hänen ruumiistaan.
— Jos niin on, niin ei ole muuta kuin täti, joka voi hänestä karkoittaa pahan hengen, puhkesi vaimo vakuutuksella lausumaan.
Hanna täti hymyili, lapsellinen tyytyväisyyden hymy! Hän kernaasti kuuli lahjakkaisuuttansa ylistettävän samalla kuin hän, tuo karkea karaistu kansan nainen, tunsi hellyyden ja onnen väreitä, kun pienet lapset, vaikka kuinkakin ujostelivat muita, heti viihtyivät hänen luonaan.
Hetken päästä jatkoi hän:
— Joulusta astiko hän on ollut noin kummallinen?
— Niin, het' joulusta, het' kun päätettiin, että meiän pit' tehä tuo va — — va — rarikko ja kaikki mitä meillä on myötämän huutokaupassa. Se koski niin että hän on kuin päiviltä poissa. Jo-oskus hän on parempi, mutta sitte se taas tulee sen ylitte ja se on kun noi'uttu eikä syö eikä puhu. Ja sitte se mutisee että mennä hirteen ja muuta semmoista…