— Eikö se tullut paremmaksi sen jälkeen kuin viimein olin luonanne ja rukoilin hänen kanssaan?
— Ei niin hivettäkään, luulen että se käv' pahemmaks'. Kun täti oli mennyt, niin se kirosi ja reuhtoi kuin paholainen itse ja sitte alkoi taas samanen sureskeleminen.
Hanna täti ravisti päätään.
— Siinä piilee jotain, jotain jonka perille emme ole päässeet, Beda muori. Se on luonnotonta, että ihminen sillä tavalla suree kurjaa mammonaa!
— Sitähä'ä mie sanon, jatkoi Beda muori melkein iloisena, Antti, sanon mie, elä sure noin epäristillisesti sellasta, josta Jesus on sanonu', ettei meiän pi'ä surra, aarteista, joita koi ja ruoste raiskaa, sanon mie. Ja nähkääs täti, sentähen paholainen saa sellasen vallan sen ylitte, kun se suree epäristillisesti.
Täti ei vastannut, hän tahtoi itse tarkata tautia, sekä ruumiin että sielun tautia, eikä hän pitänyt siitä, että muut puuttuivat hänen toimiinsa.
— Niin, saapahan nähdä kuinka sen laita on, sanoi hän lopulta, kun vaan olen antanut lapsilleni ruokaa, tulen teille ja koetan puhua sille.
— Ai kiitos siitä, sanoi Beda muori ja pyyhkäisi peukalolla kyyneleen kummastakin silmästä, kunhan tulisitte siunattuun aikaan! Mie oikein oon ahistuksessa, että se Antti tekee ittelleen pahaa. Mutta eihän Jumala sitä tok' salline?
— Elkää puhuko noin epäkristillisesti, sanoi Hanna täti ankarasti ja rupesi taas kutomaan, ei Jumala kellenkään pahaa tee, vaan me itse, Hän, rakastava isämme, suo meille vaan sitä mikä on hyvää.
— Nii'hän se on, nii'hän se on, huokasi muori nöyrästi, se on kumminkin totta, että Jumala suo meille vaan hyvää! Niin, tulkeehan sitte, hyvä täti, sen kanssa puhumaan… Jumalan haltuun…! Hyvästi sitte!