— Hyvästi, sanoi täti päätään kääntämättä ja Beda muori nousi hitaasti ja lähti pois.
Raskain askelin vanhus asteli kotia kohden. Hänen tupasensa oli noin puolentunnin matkan päässä Hanna tädin asunnosta metsän takana. Melkein häntä vähän pelotti, kun aukaisi oven, hän pelkäsi, niinkuin aina viime aikoina, näkevänsä Antin riippuvana jossakin, tai muuten olevan hengetönnä itsemurhan kautta. Hän hengitti keveämmin kun näki Antin tavallisuuden mukaan viruvan vuoteella. Hän makasi aivan liikkumatonna; kun Beda muori astui sisään, heitti hän häneen pikaisen, aran katseen, mutta kääntyi heti taas seinään päin, sulki silmät ja huulet, eikä vastannut, kun muori häntä puhutteli.
Näin kului pari tuntia; Antti makasi yhä liikkumatonna, sillä välin kun Beda muori tallusteli huoneessa ja asettautui kehräämään. Pari kertaa sairas äkkiä nousi istualleen sängyssä, katsoi ympärilleen silmät hurjasti tuijottavina, pyyhkäisi kädellä otsaansa ja laskeutui taas vuoteeseen. Kolmatta vuorokautta hän oli tässä tilassa. Ennen oli hän kuitenkin ollut pystyssä ja toimittanut askareitaan, mutta nyt paha henki näytti saaneen hänet kokonaan valtaansa. Beda muori huokasi syvään; joll'ei Jumala armahtaisi häntä ja lähettäisi hänelle apua Hanna tädin kautta, ei tämä voinut päättyä muuten kuin että Antti joko tulisi heikkomieliseksi tai lopettaisi itsensä.
Mutta myöhempään aamupäivällä tuli täti, niinkuin oli luvannut. Hän tervehti ystävällisesti ensin Beda muoria ja sitte Anttia, mutta tämä ei vastannut, vaan katsahti tätiin arasti sivultapäin.
— No, kuinka Antin laita on, kysyi täti, otti tuolin ja istuutui vuoteen ääreen taputtaen sairasta käsivarteen. Mutta Antti ei vastannut; puri vaan huuliaan entistä lujemmin ja kääntyi taas seinään päin.
Täti otti nyt esiin raamattunsa ja alkoi silmäillä sitä. Hänelle oli omituista, ett'ei hän itse puhunut sairaittensa kanssa, joll'eivät häneltä erityisesti tahtoneet kysyä jotakin, hän antoi Jumalan sanan välittömästi vaikuttaa heidän sieluunsa, sentähden hän aina luki heille kappaleen raamatusta. Tavallisesti hän alkoi Isä meidän rukouksella ja Herran siunauksella tai myös luki hän juhlallisesti ja harvaan joitakuita säkeistöjä ruotsalaisesta virsikirjasta.
— Saanko lukea vähän Antille, kysyi hän, kun oli löytänyt sopivan raamatun kohdan.
Antti ei vastannut, hän vaan mutisi jotain, sen sai ymmärtää miten tahtoi. Täti kumminkin selitti sen myöntymykseksi ja alkoi lukea Markuksen evankeliumin viidettä lukua, kuinka Jesus paransi riivatun, joka sitte istui kuuntelemassa Vapahtajan sanoja.
Hanna täti luki yksitoikkoisella laulavalla äänellä ja takertui aina väliin sanoihin, mutta hänen voimakas äänensä ja vakavuus koko hänen esiintymisessään, joka vakavuus paraiten ilmeni syvässä sisäänpäinkääntyneessä katseessa, tekivät aina valtavan vaikutuksen kuulijaan. Antti ei tosin ensin näkynyt ollenkaan kuultelevan, liikkumattomana ja poispäinkääntyneenä kuin oli, mutta vähitellen hänen silmänsä kääntyivät tätiin päin, katse kävi yhä itsetietoisemmaksi, vähemmän araksi ja epäluuloiseksi ja lopulta hän jännityksellä seurasi tädin lukua.
Kun täti oli lopettanut lukunsa, sulki hän raamatun, pani kädet ristiin ja istui jonkun sekunnin silmät suljettuina rukoukseen vaipuneena.