Eteenpäin käy matka. Pienenä pilkkuna siintää saari, jonka he ovat jättäneet ja selvemmin tulee näkyviin Suomen ranta. Yhä mennään eteenpäin.
— Hämärtääkö? huudahtaa Gadolin. — Emme ehdi illaksi maihin.
— Tuskinpa on puolipäiväkään, sanoi Tengström, — kellon luulisin olevan vasta 11. Taitaa olla jotakin pahempaa.
— Niin pelkään minäkin, sanoi Gabriel, — äsken näkyi pieni pilvi taivaan rannalla, se on noussut sieltä ja on kätkemäisillään meidät vaalean harmahtavaan harsoonsa. Se tulee hitaasti mutta varmasti ja me saamme kiittää Jumalaa, jos saavumme tuolle karille, joka hämärtää edessämme, ennenkuin se katoaa näkyvistämme. Etemmäksi ei ole ajattelemistakaan, ennenkuin sumu on hajonnut. Ja nyt lisää vauhtia, veikot.
Ja hän potkaisi eteenpäin kuin tuulispää.
Sumu laskeutui yhä alemmaksi, yhä taajeni se verho, jonka se venytti maiden ja saarien ylitse. Valkeita siirtoja kuin kuolinliinojen repaleita liiteli ilmassa, hajoten, leviten ympäri. Sumu oli niin sakea, että tuskin paria syltä eteensä voi erottaa.
— Missä asti Bergelin mahtanee ollakaan? sanoi Gadolin, — eihän hän meitä jättäne?
— Ole huoleti, kyllä hän itsensä ilmoittaa, kun vain itse ennättäisi luotoon, jottei ulos mereen joutuisi.
— Jospa huutaisimme, jottemme joutuisi aivan etäälle toisistamme.
— Kyllä hän meidät kuulee, kun meitä on kaksi ja yhä puhumme. Mutta sopiihan sitä huutaakin. — Hoi! huusi hän raikkaasti.