Kanervan Jussi kuunteli ihmeissään kielen outoa sointua.
— Nyt… Nyt sitä aletaan!
Renki-Matti nauroi taaskin, ja häneen yhtyivät toisetkin.
— Poika sukii kuin kattoa pesisi, kastaa uuniluutaa tervaan ja vetelee ja taas kastaa… Kyllä terva tulee jonkun killingin maksamaan. Ja tohtori tarkastaa kelloa ja sukimista! Uskovatko nuo omaa kujettansa, kun ovat noin totisia? Oi kuinka minua naurattaa, hah hah hah; ei se kuu taida siitä tietää, hah hah, ei taida sinne saakka ylettyä.
— Mutta kyllä sitä kannattaa katsella, ha ha hah, nauroi Kanervan
Jussikin.
— Tohtori osoittaa sormellaan ylös, sanoi piika-Maija.
— Mutta minun mielestäni… kuuletteko, minun mielestäni kuu mustuu syrjästä, huusi kymmenvuotias pikku-Heikki.
— Mikä syrjä? Ole vaiti sinä, vastasi vanhempi veli, poika-Matti.
Vai kuinka? Luulenpa että terva menee, mutta menköön.
— Mustuu kuin mustuukin! kas kummaa! sanoi Kanervan Jussi ihmetellen.
— Tuota en ikänä olisi uskonut, jos en omin silmin olisi nähnyt, jupisi renki-Matti miettivästi, raapien korvantaustaa. Häntä ei naurattanut enää.