— Jo maar minäkin näen, huusi kimeästi Kujansuun Kaisa. — Voi ihmeitten ihme! Merkit auringossa, kuussa…ja, kuinka siinä sanoo, ne on lopun merkit, tuommoiset.
— Mitä täällä nyt lopun merkeistä saarnataan? kysyi isäntä, joka samassa astui alas portaita ja kävi lähemmäksi. Hän oli nukkunut eikä tietänyt koko näytelmästä. — Ketä tuolla navetankatolla on? Ja mitä kojeita niillä on edessään?
— Siellä tervataan kuuta, huusi useampi ääni.
— Tervataan! Kah, onko nyt kuunpimennys, vai mitä se on?
— On. Sitä tehdään parhaillaan, vastasi renki-Matti.
— Tehdään? Kyllä se tekemättä on. Kyllä minä niitä jo monta olen nähnyt näihin päiviin, ei tuo mitään ole.
— Kyllä nähnyt on tässä muutkin, mutta onko isäntä nähnyt tehtävän ennen? kysyi Kujanpään eukko.
— En, eikä muutkaan. Mutta tekevät joutilaat jotakin, sano…
Kun minä kymmenkunta vuotta sitten kävin pappilassa, niin rovasti kun käänteli allakan lehtiä, sanoi: torstaina tulee kuunpimennys illalla, lypsyn aikana, ja niin tulikin juuri. Hän tiesi senkin sanoa, kuinka paljon syrjää jää kirkkaaksi. Ei se mikään merkki ole, tuo. Te olette höperöitä kaikki.
— Mitä se isäntä sanoo? kysyi suutari. Hän oli jättänyt työnsä ja lähtenyt hänkin ulos katsomaan. — Olisiko teidän mielestänne paljon vaikeampi sitä tehdä kuin tietää jo toisena vuonna edeltä, koska se tulee ja kunkamoinen? Sen minä aina olen suurimpana ihmeenä pitänyt, kun siitä olen herraspaikoissa kuullut, sen tarkan edeltä tietämisen. Ja kyllä ne tietävät, herrat. Olen senkin nähnyt, että täsmälleen…