— Mutta semmoisen täytyy olla Jumalan tekoa. Minä puhun teosta enkä tietämisestä.
— Kyllä minä sen ymmärrän. Mutta minä kysyn sentään, mistä tietävät ihmiset tänä vuonna sanoa, mitä Jumala aikoo tehdä tulevana vuonna, ja määrätä päivän ja hetken? Vieläpä laadunkin? Hää?
— En minä tiedä siihen vastata. Mutta sen tiedän, että rovasti sen sanoi ja että se tuli lypsyn…
— Niin, ihmekö se, että tietävät, huusi Kaisa, — kun itse tekevät, herrat.
— Että rovastiko teki? Tuki leukasi, ämmä.
— No ei hän, en suinkaan minä sitä… Mutta mistä sen luki taas?
Mustasta kirjastako? Sanotaan…
— Älä siitä huikkaa herrojen aikana, tuhma akka, taikka pian oletkin siinä kirjassa, varoitti Kanervan Jussi.
— Allakasta isäntä sanoi lukeneensa, selitteli suutari. — Se on semmoinen pieni herrojen kirja, kummia merkkejä täynnä, kyllä niitä nähty on. Ja se on tietävinään kaikki edeltä, sateet ja poudat, suojat ja pakkaset. Mutta kyllä se valehteleekin, siitäpä sen tietää, ettei se oikein totuudessa vaeltavien tekoa ole. Ei papit niitä tee… Allakan tekijät ovat semmoisia, jotka lukevat tähdistä, ja ne auringon- ja kuunpimennyksiä tekevät. Kuinka voisivatkaan he niitä edeltä täsmälleen sanoa, koska ne tulevat, jos eivät itse tekisi? Eivätpä he Jumalan ilmojakaan täsmälleen tiedä edeltä.
— No, en minä ymmärrä, mutta…
— Niin nähkääs, isäntä, vaikka minä olen vain renki-Matti, enkä ymmärrä syvältä asioita, niinkuin suutari, niin minäkin voin edeltä sanoa jotakuta tekemisestäni. Eilen sanoin Maijalle: huomeniltana piirrän vuosiluvut kurikkaasi, sitten se on valmis, uudista se sitten kun minun paitani pyykitset jouluksi, ja hetki sitten piirsin siihen kaksi kirvestä kahden nuolen väliin, oikein komeat luvut, niinkuin sanoinkin eilen.