— Suurenee se, sanoi suutarikin. — Näetkö vain, eivätkö ne siihen vaikuta, kun heti rupesi isonemaan, kun vettä luutaan otettiin… Ja suottako hyvät ihmiset, luulette siinä uuniluutaa käytettävän? Jopa kai.
— Kuinka se uuniluuta sinne saakka ylettyy, kysyi pikku Heikki kummastellen renki-Matilta.
— Mikäpä sen tietää, mutta on uuniluudalla ennenkin kummia yläilmoissa toimitettu, on sillä ratsastettukin.
— Niin sanotaan, mutta lieköhän tosi, kaima?
— Tosiko?! Hah hah hah, vähänpä sinä tiedätkin, Matti ja Matin kaima… Isävainajani kertoi että hänen äitivainajansakin oli pienenä tyttönä kerran viety matkaan, ja uuniluuta juuri oli ollutkin sillä, ja oli puhunut sitä sitten äidilleen, niin äiti oli kieltänyt kenellekään sanomasta ja oli siunannut lasta, eikä hän sitten enää sinne joutunutkaan.
— Mihinkä sinne, mihinkä? kysyi uteliaasti poika.
— Sinne… Jonnekin vain.
Koko talon väki oli terveenä, eikä sentähden tarvittu lääkäriä talossa, jos ei lasketa kahta vasikkaa, jotka olivat ruvenneet oirimaan ja joiden emäntä pelkäsi kuolevan. Mutta tähänpä tiesi Tengström avun. Vähän saksaa puheltuaan Bergelinin kanssa otti hän suutarilta pienen palan ohutta pehmeää vasikannahkaa ja äimän sekä pikilankaa ja ompeli pussin. Uuninolalta hän otti karstaa ja meni navettaan, jossa naiset nyt olivat lypsämässä. Siellä hän raapi vasikat puhtaiksi, otti kouraansa takkuisia karvoja karstasta ja kokosi ladonlattialta heinänpölyä, täytti näillä aineilla pussin ja meni sisään. Tuvassa kirjoitti hän suutarilaudalla paperiliuskalle lyijykynänpätkällä:
En hvit kalf o' en rö', vill di inte lefva så må di dö. [Valkoinen vasikka ja punainen, jos eivät tahdo elää, niin kuolkoot.]
Tämän hän näytti ensiksi tovereilleen, kääräisi kokoon ja pisti sen sitten pussiin pölyn sisälle ja ompeli sen kiinni, jättäen siihen pikilangan päät nauhoiksi. Nyt hän meni takaisin navettaan ja sitoi pussin, jota hän nimitti "elttapussiksi", toisen vasikan kaulaan ja kehotti aamulla varhain muuttamaan sen toisen kaulaan.