Hän otti kynäveitsen ja paperiarkin, laski pussin pöydälle paperille ja viilsi sen siinä halki.
— Ei mitään muuta kuin pölyä, joku heinänkorsi ja karvoja, valkoisia ja ruskeita, mitä moskaa…! Hyi! Ja nämä sitten ovat parannusaineita. Voi sitä taikauskoa! Mitä tuolla sisempänä on? Paperia. Siellä nyt on taikasanat, joku loitsu. Eivätkä Halikon papit ollenkaan tiedä, mitä heidän seurakunnassaan piilee. Mutta minäpä teenkin nyt heille pitkän nenän ja otan tiedon tämän taikakalun tekijästä, sillä eukon täytyy se ilmoittaa! Ja sitten panenkin hänet lujalle. Mitä tuohon on töherretty? Täytyy etsiä silmälasit ja sytyttää toinen kynttilä.
Se oli pian tehty. Hän istui jo lasit nenällä ja katseli kirjoitusta, joka kuluneena ja äkkiä pyöräytettynä kumminkin näytti tutulta. Hän luki vähän vaikeasti: — En hvit kalf o' en rö', vill di inte lefva så må di dö.
Nyt aukesi hänelle äkisti menneiden päivien muisto. Hän tunsi omat kirjaimensa siinä. Ja sydämellinen, iloinen nauru kaikui hänen huuliltaan. Hän eli äkkiä uudestaan kaikki ja nauroi kuin koulupoika.
Nauru kuului toisiinkin huoneisiin. Kiireesti tulivat arkkipiispatar ja muori sisään. He olivat lähtiessä huoneessa hiljaa odotelleet, että hän menisi maata ja saisi yölevon.
— Herrajesta, kuinka nyt on asiat? huudahti muori, joka näki rikkileikatun pussin pöydällä ja arkkipiispan istuvan nauraen paperiliuska kädessä. — Mitä te nyt olette tehnyt, semmoisen vahingon! Oi voi!
Piispa nauroi yhä hullummin, ihan huone kaikui.
Mutta nyt suuttui eukko. — Ei sitä niin tarvitse nauraa, sanoi hän kiivaasti. — Sillä on monta tautia parannettu ihmisistä ja elukoista.
Piispa sai naurultaan vaivoin puhutuksi. — Mistä te, muori hyvä, olette tuon ihmeellisen taikapussin saanut? Tiedättekö kuka sen on tehnyt? Ja kuka tämän paperiliuskan siihen on kirjoittanut sekä mitä se sisältää?
— Mistäkö saanut?! Tiedän kai… En minä sitä mistään varastanut ole, minä olen sen äitivainajaltani perinyt! Ja tiedän minä senkin, kuka sen on tehnyt, mutta en minä sen sanoja tiedä, kun ei niitä ole kukaan lukenut. Mutta ei ne suinkaan aivan turhat ole, sanon minä, koska ne ovat niin monta auttaneet.