Mutta kun eukon vakuuttavat sanat yhäkin lisäsivät arkkipiispan huvia ja ärsyttivät hänen nauruhermojaan, sanoi eukko loukkaantuneena: — Vaikka te olette herra arkkipiispa ja minä vain alhainen maalaiseukko, niin minä sanon sentään, että ei siinä mitään naurettavaa ole, sillä on paljon hyvää tehty. Eikä se ole mikään noitien tekemä, ei se taikapussi ole, niinkuin te sanotte, vaan elttapussi. Se on oikein oppineitten herrojen, suuren saksalaisen tohtorin ja hänen kahden oppilaansa tekoa, jotka tekivät ihmeitä taivaankappaleissakin. Eikä ne olleet hävyttömiä, eivät ottaneet niinkään paljon kuin mielellään olisi annettu, ja menestyksen ne jättivät jälkeensä, eivät onnea vieneet, sanoi… Ei sitä kannata nauraa.
Eukko pyyhkieli hikeä otsaltaan.
Mutta arkkipiispa, joka eukon puhetulvan aikana hymyilevänä hytkyttäen kuunteli, nauroi taaskin kaikuvasti niin paljon kuin jaksoi. Hän nauroi niin sydämellisesti, ettei muistanut koskaan niin nauraneensa. Ja hänen vaimonsakin, joka ei vielä voinut käsittää koko asiaa, nauroi mukana katsellessaan tuota harvinaista iloisuutta, vaikka hän muoria säälien taisteli vastaan. Uteliaana hän otti paperiliuskan miehensä kädestä ja luki hymyillen sen sisällön. Se kyllä hänenkin mielestään oli omituinen ja hän arvasi, että joku hulivili oli sen tekaissut, mutta miksi koko asia ja eukon vakava pakina hänen miehensä mielestä oli niin hassusti hauskaa, sitä ei hän käsittänyt.
— Vie nyt muori toisiin huoneisiin, ja kestitse häntä oikein hyvin, sanoi iloisesti arkkipiispa, — sillä hän on tuottanut minulle niin hauskan illan, että tulen sen aina muistamaan. Minä olen parantunut, muori on parantanut minut. Mutta suokoon anteeksi, että olen nauranut ja nauran vieläkin, sillä nyt on minun hyvä olla.
— No, Jumalan kiitos, että paranette! En suinkaan minä nauramisesta… Kyllä minä sen anteeksi suon, en minä ymmärtänyt… Ja, kiitoksia, hän kumarsi taaskin, — kyllä minua on joka päivä kestitetty, olen ollut kuin suurissa pidoissa koko ajan.
Rouva kehotti nyt muoria tulemaan kanssaan. Mutta tämä astui pöydän luokse, kääräisi paperin nahkapusseineen pölyineen kokoon ja kumarsi syvään arkkipiispalle. — Minä pyytäisin nöyrimmästi, että herra kunnian arkkipiispa antaisi minulle sanat. Kyllä minä tämän eheäksi saan ompelemalla, ei suinkaan voimat niin vähistä riipu kuin päällyksen särkymisestä, kun aineet tallella ja sanat eheät ovat. Antakaa vain sanat.
— Sanat! Mitkä sanat!? Ei minulla semmoisia ole. — Hän luuli eukon pyytävän häneltä loitsua eli taikasanoja.
— On maar teillä kädessänne, vastasi kumarrellen eukko, — niitä minä pyydän takaisin, ette suinkaan te niitä tarvitse… En minä teidän sanojanne pyydä, lisäsi hän, sillä hän huomasi piispan väärinkäsityksen, — vaan omiani, omaa omaisuuttani.
Hän oikaisi kättä ottakseen paperinpalaa.
Piispa nosti kätensä korkealle ja rupesi taas hillittömästi nauramaan, mutta antoi sitten kumminkin heti eukolle mitä tämä pyysi.