— Kuulin aamulla Mäki-Matilta, että siellä heidän puolessaan oli ollut joku pieni kahakka talonpoikien ja niiden välillä. Meikäläiset eivät suosiolla antaneet ryöstää hevosiaan ja karjaansa laitumelta, vaan ryhtyivät, Jumala paratkoon, otteluun. Yksi mökin mies, Karhun Antti muistaakseni, on pahoin haavoittunut, hän luuli sen kuolevan. Matti oli lähtenyt heti kylään sanaa tuomaan. Ja hyvin tekikin ukko, sillä luultavasti ne ovat pian täällä. Papin he aina tilille vaativat kaikesta mitä tapahtuu.
— Oi Jumala meitä auttakoon! huudahti rouva. — Mitä nyt teemme?
— En minä tiedä parempaa neuvoa kuin turvautua Jumalaan ja katsoa vaaraa silmiin. Pakoon en lähde.
— En minäkään sitä…
— Talonpojat yksin jäätyään käyttäytyvät ymmärtämättömästi ja yllyttävät toisiaan, mutta he kuuntelevat pappiansa ja papin velvollisuus on olla heitä lohduttamassa ja neuvomassa… Suokoon Jumala vain että saisin olla.
— Niin rakkaani, emme pakene, vaan kuolemme yhdessä.
— Sinä! Se on toinen asia, sinun täytyy paeta.
— Älä puhukaan.
— Entä Ingrid?
— Lapsi raukka, rouvalle tuli kyynel silmään, — mikä hänen suhteensa neuvoksi, jos…?