1.
Pastori oli tehnyt päätöksensä. Syvästi miettien oli hän kävellyt hetken aikaa, hänen vakavien kasvojensa ilme puhui voitetusta sisäisestä taistelusta ja hän oli nyt valmis alistumaan kohtalon iskuun.
Kesäaurinko loi valoa ja lämpöä saliin, jonka matala ikkuna monine lyijypuitteisiin juotettuine ruutuineen oli avoinna, päästäen vilpeän tuulenkin sisälle leyhymään. Riippakoivun oksien pehmeät liikkeet ulkopuolella kuvasivat kevyitä, leikkiviä varjoja Rantasalmen kappalaisen vaatimattoman asunnon lattialle.
— Niin täytyy tapahtua, sanoi hän huoahtaen. - Vaimoraukka… ja lapsikin… Oi rakas Isä! Tämä on ollut koettelemuksen, sisäisen taistelun päivä — ilma houkuttelevan suopea paolle, venematka järven ylitse ei olisi jättänyt jälkiä — miksi näitä ajattelen? Sinä, Herra, olet vahvistanut minua ja olet minua edelleen tukeva.
Nyt astui rouva sisään. Hän meni istumaan akkunan alle sivuseinällä olevan pöydän ääreen, otti sukankutimen pöydältä ja rupesi sitä pistelemään.
— Kauan lapset viipyvät ongella, saanevatko mitään illaksi? sanoi hän katsoen mieheensä, joka seisoi, katse häneen niin omituisesti kiintyneenä.
Hän katkaisi puheensa ja laski kädet kutimineen syliinsä, sillä miehen katse oli hajamielinen, syvä ja aivan kuin samentunut.
— Sano mikä mieltäsi rasittaa tänään, eihän viholliset…?
— Sinä luet aina ajatukseni silmistäni. Pastori hymyili heikosti.
— Ihmekös se! Avoin rehellinen katseesi puhuu selvemmin kuin sanat.
Mutta mitä olet kuullut?