— Mutta ei ennen ole ollutkaan puhe erosta, sanoi rouva kyynelten lomasta heikosti hymyillen. — Tämä on kuin revittäisiin sydän rinnastani, en ymmärrä pitääkö minun totella vai eikö.
— Vaimoni! Se on Herran tahto: — sinun tahtosi olkoon sinun miehesi alle annettu. Tätä muistutusta ei minun ole koskaan tarvinnut sinulle tehdä enkä nytkään tee sitä soimatakseni sinua, vaan ainoastaan sen tähden että huoletta voit antaa miehesi valita.
— Mutta… kyllä se on sangen raskasta… kuitenkin tapahtukoon
Sinun tahtosi eikä minun.
Hän painoi päänsä miehensä rintaa vasten ja nyyhkytti hiljaa.
— Oi Herra Jumala, sanoi hän vähän rauhoituttuaan, — kuka sinua sitten vaalii, kun ei minua ole?
— Jos poika tulee mukaan, niin hoidamme toisiamme. Mutta et saa häntä kehottaa, muista se… Tulkoon vapaasti.
— Ei, ei, mutta tiedänhän minä, että hän tulee.
— Niin… Ja sinä olet minua uskollisesti vaalinut jo kahdeksantoista vuotta. Kiitos, rakas vaimoni! Mutta ehkäpä en ole ollut kyllin kiitollinen, ehkäpä Herra sentähden ottaakin lahjansa takaisin.
— Sinäkö et kiitollinen! Voi, minä vapisen oikein, miten minä voin eron kestää? Ja miten kestät sinä?
— Kyllä sinä Jumalan avulla kestät, minä tunnen mielenlujuutesi… ja minä… Herra kyllä antaa voimia ja kärsivällisyyttä niille, jotka Häneen turvaavat.