— Mutta jos… Voi, en minä käsitä, en ole vakuutettu.
— Mitä tarkoitat?
— Tarkoitan sitä, että jos viholliset sinut vievät, mitä hyvää seurakunnalla siitä on, ethän silloin ole lohduttamassa ja neuvomassa? Voisit kai yhtä hyvin olla paossakin. Silloin ei meidän tarvitsisi perhesiteitämme rikki raastaa… Ovathan pyhät miehetkin paenneet… Eikö se siis ole tarpeetonta uhrautumista?
— Susanna! Älä nyt sinä johdata minua kiusaukseen! Ajattele, jos lähtisin pakoon, kenties viholliset polttaisivat koko kylän, tekisivät murhia, raiskaisivat naisia, sillä eiväthän ihmisraukat aina voi metsissäkään piilotella. Mitä vastaisin Herralle, kun hän syyttäisi minua, että olin palkkapaimen, joka jätin laumani ja pakenin suden tullessa?
— Oi, ei, ei! Sinä olet aina oikeassa, armaani.
— En aina, rakkaimpani, mutta kyllä nyt. Ja kuule minua vielä. Jos he vievät minut, sanoi hän tyynesti, — niin seuraa minua vankeuteen vakaumus siitä, että velvollisuuteni täyttämisellä olen seurakunnalta, jonka Herra oli haltuuni uskonut, voinut torjua paljon onnettomuutta, sillä luultavasti he tyytyvät, kun saavat… papin. Taikka jos en voikaan vaaraa torjua, niin tiedän kumminkin koettaneeni.
— Kiitos, rakas mieheni! Tulin paljon levollisemmalle mielelle päästyäni varmuuteen siitä, että teet oikein. Tulkoon nyt, Jumalan nimessä, mitä hyvänsä… Vaikka itken, itken, niin tyydyn Hänen tahtoonsa.
Hän itki yhä.
— Tiesinhän minä sinut uljasmieliseksi, sanoi pastori puristaen hänen kättään.
Hän nousi taaskin tuolilta ja rupesi käyskentelemään.