— Kuule Gabriel, on paras olla valmis vaaran tullessa. Ota sentähden vaatteemme alas ullakolta jo tänä iltana, huomenna se voi olla myöhäistä, kenties on niillä silloin jo uudet omistajat. Minä katson todistuksiamme ynnä muuta mukaan tarvittavaa.
— Kyllä sen teen, isä… sitten. Nyt menen ulos kävelemään vähän.
Hän nousi, otti lakkinsa ja lähti ulos.
2.
Pastori Orelius, joka oli kappalaisena Rantasalmella isonvihan aikana, oli ylioppilasajallaan Viipurissa tutustunut haavalääkäri Wolffin tyttäreen.
Susanna Wolf oli kaunis tyttö, jonka kihara tukka kultalaineina aaltoili hänen kaulallaan ja hartioillaan. Ja vaikka hän kantoi aikansa jäykkää pukua, ilmaisi se sen alta kuitenkin hänen hoikan-sorean vartalonsa joustavuus ja liikkeiden pehmeys. Säännölliset kasvot, joille nuoruus ja terveys loivat rusottavan värin, täydensivät hänen miellyttävän olemuksensa sopusuhtaisuutta.
Hän oli Inkerissä syntynyt. Äitinsä, joka oli Inkerin suomalaisia, oli hän jo varhain kadottanut. Isä, saksalainen, kuten nimikin osoittaa, oli saanut yksin pitää huolta tytön kasvatuksesta. Isän kuoltua oli Susanna sitten muuttanut Viipuriin erään tädin luo, joka piti koulua siellä.
Orelius asui Viipurissa enonsa luona, kauppiasperheessä, ja siellä hän usein tapasi Susannan, jonka tädin koulussa enon tyttäret kävivät. Tytön miellyttävä ja vaatimaton käytös teki syvän vaikutuksen nuoreen ylioppilaaseen, joka löysi tunteellensa vastakaiun nuoren neidon sydämessä. Susanna oli silloin kahdeksantoistavuotias.
Oreliuksen lähdettyä Viipurista ei Susanna ollut hänestä sittemmin mitään kuullut, mutta hän säilytti muistissaan hänen avoimen katseensa, ystävällisen äänensä ja suoran, vakavan käytöksensä, mikä kaikki herätti luottamusta. Kun siis Orelius pari vuotta jälkeenpäin tuli ja sai tavata Susannan tämän tädin luona, oli tytön ilo niin vilpitön, samoin kuin Oreliuksenkin, että he jo sanoittakin tiesivät olevansa toisilleen rakkaat. Ja avioliittonsa he solmivat samana kesänä.
Nämä muistot liikkuivat nyt pastori Oreliuksen mielessä, hänen istuessaan vähäisessä salissa katsellen avoimesta matalasta akkunasta, miten ilta-aurinko kultasi lahden laineita. Kukkien tuoksu tuntui niin ihmeen suloiselta, pikkulintujen viserrys puissa kuului niin viehättävältä, rastas lauloi viime laulujaan, käki kukahteli viime kertojaan ja yksinäinen ruisrääkkä äänteli vielä vainion perällä.