Pastori huokasi. Suloinen luonto herätti hänessä kaikua, viritti sielun sisimmät kielet soimaan syvän kaipauksen säveliä. Hän ajatteli takana olevaa onnellista elämäänsä, kaikkea sitä hyvää mitä hänellä oli ollut ja vieläkin oli, mutta joka niin pian kuin salama uhkaavasta pilvestä iskisi alas hänen huoneeseensa, kuten niin monen muunkin nykyaikana, jo huomenna voisi olla häneltä iäksi kadonneena. Viime vuosien tapahtumat, joista huhut kulkivat kulovalkeana seurakunnasta seurakuntaan, olivat omiaan järkyttämään urhoollisintakin mieltä. Olihan nyt kulumassa tuo Suomen papeille kärsimyksistä niin muistorikas vuosi 1714.
Täytyy näin ollen myöntää, että tarvittiin tavallista enemmän lujamielisyyttä, jos mieli pysyä tällaisten huhujen ja tietojen liikkuessa paikallaan. Eikä kumminkaan — se on luettava Suomen papiston ikuiseksi kunniaksi — tämä hänen tekonsa ollut mitään harvinaista, vaan lukuisat muutkin papit seisoivat Oreliuksen tavoin seurakuntansa pylväänä, ottaen vastaan vihollisen kovimmat iskut. Sitä todistaa niiden pappien luku, jotka isonvihan aikana vietiin Venäjälle vankeuteen, monet aina Siperiaan saakka, ja joista useat kuolivat puutteeseen, rääkkäykseen ja kaikenlaiseen kärsimykseen.
Mutta aikomuksemme ei ole vanhoja arpia repiä verille, vaan ainoastaan tositapauksia kertoellessa niiden valaisemiseksi ohimennen mainita ajan oloista, voidaksemme luoda eheän kuvan myötätuntoisen lukijan nähtäväksi.
* * * * *
Rouva pistäytyi sisään kelloa katsomaan.
— Mitä sinä nyt puuhaat? Istu tänne luokseni, sanoi pastori.
— Minä valmistan illallista, tiedäthän.
Rouvan silmät olivat turpeat ja itkeneen näköiset.
— Älä nyt siitä välitä. En minä syö paljon mitään, voileipä ja kippo maitoa, tyydymmehän me kaikin siihen.
— Minä sanon vain Vapulle, ettei hänen tarvitse tulta sytyttää.